50 vuotta

”1970-luvulla elämä oli yksinkertaista paitsi lapsille, myös aikuisille. Käytiin töissä, tultiin kotiin, tehtiin ruoka, sitten mentiin iltakävelylle. Leikittiin ulkona kesät talvet aina siihen asti, kunnes tuli pimeä. Kesällä ei tullut ja sai valvoa.

Harrastuksia ei tunnettu, vaan pelattiin pesäpalloa pihalla, leikittiin kirkonrottaa, tuikkusotaa, maata ja 12 tikkua laudalla. Kesällä sulkista ja lentistä. Heitettiin kymmentä palloa autotallin oveen, hypättiin narua tai kuminauhatvistiä.

Ei katsottu telkkaria, ei nettiä, ei kännyköitä. Vain sitä elämää, joka näkyi omilla silmillä ympärillä.

Kun televisio tuli koteihin 60–70-luvun vaihteessa, sen katsomista säännösteltiin itse, koska arveltiin, että liika tv:n katsominen pilaa silmät. Katsottiin Lännen tie ja uutiset, tai Bonanza ja uutiset – 1970-luvulla uutiset ja Peyton Place…” (ote luokkakaverini Vaula Norrenan puheesta)

Toukokuun lopulla olin luokkakokouksessa, jossa tapasin koulukavereita 50 vuoden takaa. Useimpia heistä en ollut tavannut sen jälkeen, kun vuonna 1975 päätimme keskikoulun Kouvolan tyttölyseossa. Ennen kokousta mietin usein, tunnistammeko me edes toisiamme – jokainen on varmasti muuttunut niin paljon! Silloin olimme 15-16-vuotiaita keskenkasvuisia tyttöjä, nyt eläkeikään ehtineitä monen elämänkokemuksen läpikäyneitä naisia.

Tapaaminen osoitti sen, että nuoruudessa solmitut ystävyyssuhteet ovat toden totta aivan erityisiä. Mikä ilo, kun sai halata pitkästä aikaa ystävää, jonka kanssa oli paljon yhteisiä muistoja. Mikä puheensorina, kun aloimme kertoa kuulumisia ja muistella vanhoja kouluaikoja. Läheisyys, vaivattomuus, yhteenkuuluvuus – ne olivat läsnä jo heti ensi kohtaamisessa ja myöhemmin illan aikana keskusteluissa.

Yksi muisti yhtä, toinen toista – muistikuvat nousivat pintaan, kun kävelimme vanhan koulun tiloissa ja aistimme yhä menneiden vuosien tunnelmaa luokissa, käytävillä ja juhlasalissa – vaikka tietenkin koulurakennusta oli uudistettu, mutta onneksi vanhaa säästäen. Ja rinnalla asteli se tuttu kaveri, jonka kanssa oli pelattu ja kinattu, opiskeltu ja naurettu. Tuttu ja kuitenkin uusi – hieman harmaantunut, ehkä vähän pyöristynyt, elämän ilojen ja surujen tuomat rypyt kasvoilla. Ja kuitenkin – sama ääni, sama tapa puhua ja nauraa, samat eleet ja ilmeet. Sinä, jonka kanssa jaoimme teinityttöjen jutut, salaisuudet, kasvukivut.

Miten mahtavaa oli, että tiemme kohtasivat uudelleen. Miten mielenkiintoista, kun saimme kuulla, kuinka elämä oli itse kutakin kuljettanut noin 50 vuoden aikana. Elämän rikkautta, mitä erilaisempia kokemuksia – mutta ehkä vahvimmin puheista nousi esiin kiitollisuus, kiitollisuus elämän kolhuista ja koettelemuksista huolimatta. Kiitollisuus eletyistä vuosista, kiitollisuus tästä hetkestä, nykyisestä elämän vaiheesta.

Parikymmentä luokkakaveria, joiden kanssa istuttiin samassa luokassa viisi vuotta. Parikymmentä erilaista tarinaa ja kokemusta – paljon yhteistä, mutta paljon myös erilaista, eri silmin nähtyä, erilaisin tuntein koettua ja eri tavalla mieliin jäänyttä. Yhdessä niistä muodostuu ”meidän tarina”. Nyt yksi täydentää toista, tuo tapahtumiin uusia näkökulmia. Joku muistaa jotakin, toinen lisää siihen oman osansa, kolmas kertoo joistain mielenkiintoisista tapahtumista ja minä ihmettelen, että tapahtuiko silloin tuollaistakin - miten minä en muista? Niistä kaikista muotoutuu kokonaisuus, kaukainen ja samalla kuin eilen tapahtunut, säröinen, ainutlaatuinen, vaillinainen, mutta niin paljon sisältävä – ”meidän luokan tarina”.

Nyt ymmärrän entistä paremmin sitä, että Raamatussa on neljä erilaista evankeliumia. Samat tapahtumat, sama ajanjakso eri ihmisten kertomana – kuinka ne voisivatkaan olla samanlaiset! Eri kertojat kirjoittavat oman kokemuksensa ja muistinsa pohjalta, samoista tapahtumista eri asioita muistaen ja esiin tuoden. Ja eri asioista, toisiaan täydentäen. Kertomus Jeesuksen elämästä ja tehtävästä - missiosta, joka koskee meitä kaikkia. Ja jonka tulisi koskettaa meitä kaikkia.

Keskikouluaikana minäkin etsin Jumalaa, henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Tuohon aikaan nuorison keskuudessa oli voimakasta hengellistä herätystä, luokkakavereistakin moni oli uskossa. Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni luen, että pohdin silloin, voisinko minäkin tulla uskoon. Löysin myös yhden uskovan luokkakaverin minulle antaman kirjeen, jossa hän kovasti kehotti minuakin uskomaan Jeesukseen. Muistan, että rippikoulun aikoihin kyselin ja rukoilin – mutta mitään ei tapahtunut. Asia jäi vuosikymmeniksi. Vasta yli kolmekymppisenä Jumala löysi minut – silloin kun en häntä etsinyt.

Tänään minulle avautui Raamatusta teksti:

”Minä olen suonut niiden etsiä minua, jotka eivät minua kyselleet, niiden löytää minut, jotka eivät minua etsineet.” (Jes. 65:1)

Jotenkin näin kävi minun kohdallani. Ilmeisesti Jumala näki hyväksi näin, hän toimi oman aikataulunsa mukaan. Voihan olla, että jos olisin teinityttönä liittynyt tuohon 70-luvun herätykseen, olisin myöhemmin luopunut uskosta niin kuin valitettavasti monet noista silloin uskossa olleista luokkakavereista ovat tehneet.

Jumala tietää, millaista polkua pitkin hän meitä kuljettaa. Aina välillä on antoisaa katsoa omaa elämää taaksepäin ja mielenkiintoista muistella menneitä. Ja kiittää. Tekisi mieleni melkeinpä pystyttää muistokivi, niin kuin Vanhan testamentin Samuel aikoinaan:

Tämän jälkeen Samuel otti kiven ja asetti sen Mispan ja Senin välille. Hän antoi kivelle nimen Eben-Eser, Avunkivi, sanoen: "Tähän asti Herra on auttanut meitä." (1. Sam. 7:12)

Ja Jumalan lupaus on, että hän auttaa tästä eteenkin päin.

Teksti: Tarja Dejanova

Kuvat: Vaula Norrena