Unelmat täyttyvät pikku hiljaa

Myöhäisessä teini-iässä olin kova lukemaan kirjoja ja lehtiä, varsinkin koulukirjat tulivat tutuiksi, samaten Raamattu. Huomasin lukion päättävän vuoden aikana, että olin lukenut jopa liikaa. Kun opiskelupaikan valinta osui eteeni, en edes harkinnut vaihtoehtoa, johon olisi liittynyt paljon lukemista, vaan valitsin urakseni musiikin kentän. Opiskelin ensin Sibelius-Akatemiassa kirkkomusiikkia. Parin vuoden jälkeen, yhden vuoden tilapäisen koulun musiikinopettajuuden jälkeen, urani suunta eteni kuitenkin kohti musiikin opettajan ammattia.

Opiskelut kestivät aikansa, mutta jo niiden loppuvaiheessa huomasin, että mitä pienempi ryhmä oppilaita oli kyseessä, sitä paremmin pystyin omasta mielestäni opettamaan heitä. Parhaimmillani olin kuitenkin, edelleen omasta mielestäni, opettaessani pianonsoittoa tms. yksittäiselle oppilaalle. Vuonna 1990 aloitin ensimmäisiä varsinaisia töitäni Tampereelta käsin, palvellen silloisessa ns. läntisessä piirikunnassa toisena musiikkijohtajana adventtikirkossa. Työ oli monipuolista ja sisälsi paljon matkustamista eri seurakuntiin. Toimin nuoruuden energialla ja opin paljon uusia taitoja, mutta sisälläni kyti unelmia myös jostain muusta: panostaminen omaan luovuuteen (esimerkiksi säveltäminen), elokuvamusiikin parissa työskenteleminen, ravintolapianistina toimiminen (ehkä kasvisravintolassa?), taikka pianonsoiton opettajan toimi tai virka. Opiskelujeni lopputyö - se kirjallinen, vaikka kirjallista opiskelua oli paljon vähemmän kuin soittamista tai opetusharjoittelua -  liittyikin luovuuteen.

Tein töitä musiikkijohtajana reilut 15 vuotta, kunnes työn toimintaedellytykset heikkenivät  ja tulin lomautetuksi. Muutamien lyhytaikaisten sijaisuuksien jälkeen olinkin oikeasti työtön, mutta silloin nykyinen työni Suomen kristillisen yhteiskoulun musiikin opettajana tuli ajankohtaiseksi, vuonna 2012. Olinhan saanut koulutuksen juuri tähän, mutta olin aiemmin empinyt, kun kotipaikkakuntani on Vihti, ja koulu sijaitsee Piikkiössä, 120 kilometriä kotoa. Aluksi minulle järjestettiin työtä vain kolmeksi arkipäiväksi viikossa sekä mahdollisuus yöpyä koulun asuntolassa. Ensimmäinen vuosi sujuikin oikein hyvin!

Mitä pidemmälle työ jatkui, sitä enemmän lisätehtäviä kuitenkin ilmestyi. Jo alusta asti oli ollut selvää, että musiikin opettamisen lisäksi pitäisi olla muita työtehtäviä takaamaan tarpeeksi suurta viikoittaista työmäärää. Hoidin siksi myös tietoteknisiä asioita, ja aluksi nekin sujuivat hyvin, mutta ensimmäisen työvuoden lopussa alkoi kuitenkin ilmestyä ongelmia siinä. Onneksi koulussa saimme vuodesta 2013 eteenpäin käyttää ulkoista apua vaikeisiin tietokoneongelmiin.

Näytti hiukan siltä, että työuraa olisi jäljellä vielä noin 15 vuotta, ja työtä tulisi olemaan paljon, ja vaikeatakin työtä. Asuntolassa yöpyminen tuli vuoden 2013 jälkeen maksulliseksi minulle, ja tästä eteenpäin rupesin ajamaan matkat kodin ja koulun välissä. Ainakin oli runsaasti aikaa automatkoilla suunnitella työtäni!

Vuoden 2014 elokuussa perustimme koulun kampuksella toimivan musiikkiopiston, ja se työllisti minua hiukan erilaisissa tehtävissä. Nyt sain jo toteuttaa ensimmäisen unelmani: pianonsoiton opettaminen. Samalla vähennettiin luokkaopetustani alakoulussa. Tämä järjestely tasapainotti työn määrän, mutta samalla hiukan alensi kokonaispalkkaani, musiikkiopisto kun yhdistyspohjaisesti kykeni vain kohtuullisen palkan maksamaan opettamisesta (muuten olisi pitänyt kerätä liian kalliita opiskelumaksuja oppilailta).

Haaveilin varsinkin ennen koronavuotta 2020 usein toisenlaisesta työstä, lähempänä kotia ja rauhallisempaa. Tuntui, että asiat koulun päässä aina vain tulivat monimutkaisimmiksi, ja työt vain lisääntyivät  - mutta palkka ei. Minulle korona kuitenkin oli jonkinlainen helpotus: matkustaminen kouluun keskeytyi pariksi kuukaudeksi (eli haaveiluni työnteosta lähellä kotiani toteutui, edes vähäksi aikaa), ja alettiin käyttää  -sovelluksia kaikenlaisten neuvottelukokouksien järjestelyissä, ei siis aina tarvinnut matkustaa paikan päälle kokouksiin taikka jumalanpalveluksiin. Samalla tuli runsaasti opittua lisää tietoteknisiä asioita, joista on ollut paljon hyötyä. Ja haaveiluni erilaisesta työstä alkoi toteutua pikku hiljaa.

Koin jonkinlaisen hengellisen herätyksen koronavuoden jälkeen, vuonna 2021, ja työnkuvani muuttui entistä enemmän palvelevaksi, muiden auttamiseksi. Se oli palkitsevaa, ja huomasin viikoittain oikein miettiväni, miten minä voisin auttaa muita, sen sijaan että olisin murehtinut oman työni raskautta. Toki se on edelleen välillä todella raskasta ja kiireellistä, mutta aina välillä pystyn näkemään Jumalan johdatuksen tässäkin asiassa: kun kohtaan vaikeita tilanteita, se kasvattaa, ja antaa mahdollisuuden auttaa toisia samankaltaisissa tilanteissa.

Muutaman vuoden ajan olenkin ollut enemmän tavoitettavissa taikka kiinnostuneempi mm. oppilaiden ja opiskelijoiden auttamisesta. Lukiolaisilla on nykyään hyvin paljon tietokonepohjaista opiskelua, ja koneiden kanssa onkin aina mielenkiintoisia pulmia. Pianonsoiton opettamisessa olen alkanut nähdä enemmän vaivaa helpottaakseni oppilaita rentoutumaan (eikä jännittämään soittamista tunneilla tai esityksissä). Olen itsekin oppinut enemmän ja enemmän rentoutumaan, vaikka se välillä unohtuu kiireiden keskellä.

Ongelmat usein ratkeavat täysin eri tavalla kuin oletamme niiden ratkeavan, jopa päinvastaisesti, mutta Jumala onkin aina toiminut ihmisten heikkouksien kautta kirkastaakseen omaa kuvaansa, rakkauttaan ja huolenpitoaan.

Entä miten on käynyt unelmani elokuvamusiikin säveltämisestä ja ravintoloissa soittamisesta? Yllättäen tekoäly on osoittautunut aika nopeaksi apukeinoksi ja kohtalaiseksi apuriksi säveltämisessä. Koulumme päättäjäisten alku- ja loppumarsseissa olen yhdessä tekoälyn kanssa luonut jotenkin elokuvamaisia teoksia nopeassa aikataulussa, ja kirkkomme radio- ja TV-jumalanpalveluksissa on musiikkini saanut olla esillä, kuten tavallisissakin jumalanpalveluksissa. Aika usein niitäkin taltioidaan, ja näin ollen, vaikken ole tunnettu elokuvamusiikin säveltäjänä, olen saanut musiikkini isomman yleisön katsottaviksi ja kuunneltaviksi kuin mitä olisin voinut kuvitella 10 vuotta sitten. Soitan nykyään kaikenlaisissa tilaisuuksissa, ja vaikka ne eivät ole ravintolatilaisuuksia, voidaan välillä niissäkin syödä ja juoda, ja voin keksiä lennosta kaunista tai muuten sopivaa soitettavaa niihin.

Varman siksi viimeinen unelmani musiikin suhteen onkin paremmat edellytykset ja täydellisemmän musiikin tuottaminen. Mutta oletan, että ikuisuustoive, mikä tällä hetkellä tuntuu olevan lähellä maailman tilannetta peilatessa, luo hyvin paljon mahdollisuuksia siihen. Kuten Paavali kirjoittaa korinttilaisille (1. kirje, 2. luku, 9. jae): ”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” Kun nykypäivän elokuvissa mahdollisesti on sekä kaunista katsottavaa että kuultavaa, se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä se tulevassa elämässä tulee olemaan, ja ehkä minäkin saan tuottaa joskus taivaallista musiikkia!

 ”Oi, Herra suuri, Luoja maan ja taivaan” (ladattava versio linkissä).

Teksti ja kuva/musiikki Boris Källman, laulussa mukana Liisa Vaaras-Perttunen