Poliisi

Mittasuhteet hämärtyvät, kun katson edessäni olevaa hiekkaista tietä, joka mukailee kumpuilevaa maastoa kohoten yhä korkeammalle ja korkeammalle. Tien molemmin puolin on kauniin vihreää niittyä, jota värittävät keltaiset kukat. Korkealla taivaanrannassa sininen taivas yhtyy vihreeseen niittyyn, jonka reunassa kohoaa terävän rosoisia hammasmaisia vuorenhuippuja rikkoen kauniin harmonian.

Hetkeä aikaisemmin nousimme Col Raiser -gondolihissillä Santa Cristinan kylästä 544 metriä korkeammalle 2100 m korkeuteen. Edessämme on reilun tunnin kävelymatka yhdelle Italian Dolomiittien ikonisimmista ja kuvatuimmista vuorenhuipuista. Secedan huiput nousevat 2519 metrin korkeuteen.

Yksi ikonisimmista näkymistä Italian Dolomiiteilla, Seceda

Huipulta katsottuna kaksi eri maailmaa kohtaavat kauniin karulla tavalla. Vuoren eteläinen vihreä alppiniitty tuo mieleen taivaallista iloa ja rauhaa, kun taas vuoren pohjoispuoli on kuin irti repäisty ja runneltu muistomerkki maapallomme historiasta, jota luonto ei ole pystynyt peittämään vihreydellä.

Näin vietimme ikimuistoisen sapatin kaunista luontoa ihaillen 13.6.2026.

Paluumatkalla kävin henkilökohtaisen kamppailun sapatin periaatteista. Vastoin sydämeni periaatteita perustelin itselleni välttämättömäksi hankkia muutamia matkamuistoja kohteesta, joka oli ollut monena vuotena suunnitelmissa, mutta ei eri syistä kuitenkaan ollut onnistunut. Kuinka helpolla oma tahto saa vallan ja omantunnon hiljainen ääni jää hyvien perustelujen jalkoihin.

Tein tietoisen valinnan vastoin sitä minkä koin oikeaksi. Uskon, että Jumalan armosta riittää, kun me aidosti nöyrrymme ja pyydämme anteeksi, vaikka teko olisi tahallinen ja harkittu. Synnillä on kuitenkin aina seurauksensa. Synti antaa viholliselle mahdollisuuden toimia tavalla, joka muutoin ei olisi mahdollista.

Olimme lähteneet liikkeelle aamu varhain klo 6.30 välttääksemme ruuhkan ja saadaksemme asuntoautolle parkkipaikan. Päivän reippailun jälkeen väsyneenä lähdimme noin klo 19.00 ajamaan kohti Itävaltaa. Ajoimme tietä A13 Val Gardenasta kohti pohjoista. Koko tuon matkan käyn mielessäni rukoustaistelua kokien häpeää ja pettymystä. Tunsin sisimmässäni, että se ilo, rauha ja suojelus ei ollut samalla tavalla läsnä kuin siihen asti. Sisimmässäni oli pelkoa.

Kun saavuimme Itävallan rajalle, huomasimme, että olin laittanut väärän määränpään navigaattoriin ja olimme reilusti väärässä suunnassa. Väsyneenä ja harmissani aloin katsomaan, että missä voisin kääntää auton, mutta vuorien välisessä solassa ei ole kuin harvakseltaan liittymiä. Jos olisin nähnyt hyvän levähdyspaikan, olisin halunnut pitää lepotauon. Kohta tulee erikoisia liikennemerkkejä ja 40km/h nopeusrajoitus. Rekat ohjataan vasemmalle ja henkilöautot oikealle kaistalle. Valitsen henkilöautojen kaistan alle 3500 kiloisille autoille. Sivuilla näkyy poliiseja ja kohta edessäni poliisi ohjaa meidät sivuun. Pysähdymme odottamaan. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua poliisi tulee kysymään rekisteriotetta ja henkilökortteja ja sanoo, että teidän auto painaa 4000 kg. Tuiman näköinen poliisi tutkii auton papereita ja kävelee auton eteen päätä pyöritellen katsomaan rekisterikilpeä ja vuoroin auton papereita.

Tiedän, mitä ylipaino tarkoittaa. Seurauksena on ajokielto tai pakollinen kuorman purku, sekä usean sadan euron sakko (max. 5000€). Tiedän, että en pysty keventämään autoa kuin mukana olevan veden verran, noin 100kg, jonka jälkeen ongelmana on vielä 400kg ylimääräistä painoa. Olen mahdottoman tehtävän edessä.

Mieleeni tuli ajatus, että tätäkö se on kun antaa viholliselle mahdollisuuden vaikuttaa elämääni. En sano, että asiat olisi aina näin konkreettisia, mutta näin sydämessäni koin.

Poliisi palaa avoimelle ikkunalle ja katsoo tiukasti silmiini ja sanoo: ”Meillä kaikilla on ollut pitkä päivä, olkaa hyvä ja jatkakaa matkaa.” Kiitän tuiman näköistä sydämellistä poliisia ja jatkamme matkaamme kohti Wieniä.

Epäonnistuin ja tein tahallani väärin, vastoin Jumalan tahtoa ja sitä mitä sydämeni sanoi. Nöyrryin ja pyysin anteeksi. Tunsin pelkoa ja häpeää. Tunsin, kuinka en ansaitse Jumalan armoa enkä pyhiä enkeleitä vierelleni suojelemaan ja varjelemaan. Tunsin, kuinka sain kokea vastoinkäymistä valintani tähden, mutta siinäkin kaikessa Jumalan armo tuli minun ylleni. Olin syyllinen, olin ansainnut rangaistuksen, mutta ”minun armoni riittää sinulle” (2. Kor. 12:9)

Tämä konkreettinen kokemus poliisin kanssa avasi silmiäni näkemään Jumalan armon ja koin, että Jumala kuulee ja näkee meidän katumuksemme ja nöyrtymisemme. Jumala osoitti sen erikoisella tavalla vastaamalla tapahtumien kautta siihen taisteluun, jota kävin sisimmässäni juuri sillä hetkellä.

Tapahtuneeseen voi keksiä monenlaisia selityksiä, mutta tämä on se kertomus, jonka Jumala puhui sydämeeni.

Joh. 3:16

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa , jottei yksikään , joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Teksti ja kuvat: Sami Salmela