Heikkouksistani vahvuuksia Jumalan suunnitelmissa

Olen viimeisten vuosien aikana huomannut, miten paljon suurempi ja ihmeellisempi Jumala on kuin mitä ajattelen, tai edes voin kuvitella. Paavali kirjoittaakin näin korinttilaisille (1. kirje, 2. luku): ”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” Me emme voi käsittää tätä.

Näyttää siltä, että Jumalalle vaikeat tilanteeni ovat hyviä mahdollisuuksia, ja heikkoudet elämässäni ovat niitä, joiden kautta Jumala voi vaikuttaa minuun ja muihin positiivisesti ja rakentavasti. Mieleeni tulee esimerkki menneisyydestäni sekä tuoreempia kokemuksia.

En tiedä tarkkaa syytä erittäin suureen ujouteeni lapsuudessa ja nuoruudessa (löytyykö edes syitä siihen), mutta sen huomasi jo alakoulun opettaja. Kerran hän kertoi minulle ja vanhemmilleni, että saisin parempia arvosanoja, jos vain uskaltaisin vastata opettajan kysymyksiin. Ehkä halusin olla 110 prosenttia varma siitä, että vastaukseni olisi oikein, tai ehkä ajattelin, että muut varmaan tietävät paremmin? Ehkä tunsin, että olisi kohteliasta antaa muiden vastata, tai sitten tilanne oli se, että pelkäsin opettajaa? En tiedä, mutta ujous jatkui myös yläkoulussa ja lukiossa. Minulla ei ollut kovin paljon ystäviä, olin todella introvertti, ja muistan kaksi kertaa punastuneeni koko naamani leveydeltä: kerran kaksi lukion tytöistä, sekä minä, olimme sisällä välitunnilla, ja he kyselivät minulta jotain, johon en varmaan vastannut muuten kuin punastumalla. Toisen kerran - olin varmaan jo myöhäisteini-iässä - olivat vanhempani poissa ja toisesta seurakunnasta tuli kolme minua vanhempaa nuorta naista (siskoja) ja heidän veljensä vierailemaan. Olin niiden kanssa varmaan puolisen tuntia ja se sujui itse asiassa ihan hyvin. Niinpä vanhempani kovasti ihmettelivät, miten olin selvinnyt siitä tilanteesta, tietäen kuinka ujo olin!

Hiukan myöhemmin nuorena miehenä minulle oli todella vaikeata olla läsnä pienryhmissä seurakunnassa tai muualla, ja olin varmaan se mykkä poika muiden joukossa. Mutta vuoden 1984 kesällä minua pyydettiin todistamaan Exeterin nuorten kongressissa suomalaisten edustajana eräässä kokouksessa. Läsnä oli sentään noin 2500 nuorta osallistujaa, ja tämä taas ei tuntunut miltään - puhua englantia noin isolle joukolle. Jumala oli antanut ujouteni hävitä, mutta vain isoimmissa porukoissa. Kahden tai kolmen kesken olin edelleen ikään kuin sivustakatsoja, ja pidin yleensä suuni kiinni.

On olemassa suomalaisten tekemä video kongressimatkasta ja muutamista tapahtumista siellä, ja minut tunnistaa mm. linja-automme taukojen aikana siitä, että kävelen omissa oloissani korvakuulokkeet päässä, ns. Walkmanin kanssa kuuntelemassa musiikkia. Tässä vaiheessa osasin jo aika hyvin soittaa pianoa (se oli pääsoittimeni Sibelius-Akatemiassa, jossa minusta vuosien päästä tulisi musiikinopettaja), ja vaikka ehkä jännitin, soittaessani pystyin välillä jopa nauttimaan musiikin tekemisestäni, eikä ollut väliä oliko paikalla kuinka iso kuuntelijakunta, olin rohkea! Pelkäsin ainoastaan televisiojumalanpalveluksissa, miltä minä näytin.

Ennen Exeterin matkaa, ja ennen kuin minusta tuli musiikinopettaja (valmistuin 1990), sain kutsun Ruotsiin, opettamaan musiikkia Ekebyholmissa. Olin vasta 19 vuotta vanha, ja tämä oli Jumalan tapa vaikuttaa elämääni niin, että voisin palvella muita. Vuosi sujui aika hyvin, vaikka olin nuorempi kuin seminaarin opiskelijat (yhdestä heistä tulikin tilalleni kuoronjohtaja, ja minä siirryin kuoron pianistiksi). En ollut ikinä ajatellut, että minusta tulisi opettaja, mutta väsähtäneenä suureen lukemisen määrään lukiossa päätin suunnata musiikin alalle. Minusta piti tulla säveltäjä tai pianisti, mutta niiden urien sulkeuduttua suuntasin kirkkomuusikoksi. Ruotsin vuoden jälkeen Jumala järjesti minulle kuitenkin mahdollisuuden opiskella opettajaksi musiikin alalla. Uskon, että olisin vielä hyvin introvertti ja todella ujo, ellei edellä mainittuja olisi tapahtunut, Jumalan käyttäessä niitä tilanteita vahvistaakseen minua uskossa ja normaalissa elämässä muiden kanssa.

Muutama vuosi sitten olin huonolla tuulella, kun työssä oli valtavasti ongelmia - lähinnä teknisiä, mutta myös muita ongelmia. Huonon olon jakso kesti aika pitkään, ja valitin kotona jatkuvasti huonoista olosuhteista ja epäonnesta, sekä työn ja muiden asioiden paineista. Mutta jostain syystä oivalsin kääntää asiat päinvastaisiksi, ja aloin oikein etsimään hyviä asioita huonoista tilanteista. Olihan muillakin ongelmia (joskus paljon isompia kuin minulla), ja niistä yleensä pääsee yli. Viimeisen 1-2 vuoden ajan olenkin huomannut, miten monessa asiassa Jumala saa päinvastaisen tuloksen aikaan, ja erittäin huonosta tulee erittäin hyvä, mutta eri tavalla kuin ensin ajattelin. Välillä kyllä lankean valittamaan, muttei niin paljon kun aiemmin, ja jonkun ajan päästä mieli on parempi eikä enää ole pitkiä huonoja jaksoja. Kun työpäiväni esim. venyvät turhan pitkiksi, löytyy siihen yleensä syy: joku tarvitsee apuani, olisin muuten unohtanut jotain tärkeätä koululle, tai jokin tietokoneen päivitys ei olisi valmistunut.

Kun nykyään kohtaan ujon nuoren esimerkiksi opettaessani pianonsoittoa, tunnistan hänen sisällä olevan kyvyn, joka vain on peittyneenä ujouteen tai tunteeseen, ettei hän kykene soittamaan. Kyllä hän osaa, ja osaan rohkaista häntä siihen. Näin Jumala käyttää siis tätä omassa elämässäni vaivannutta asiaa voimavaraksi muiden kannustamisessa.

Mieti sinäkin, miten paljon hyvää Jumala joka päivä on antanut tapahtua elämässäsi, ja miten jälkeenpäin olet voinut nähdä hänen varjeluksensa ja huolenpitonsa vaikeina aikoina. Tai Daavidin sanoin psalmissa 40: ”Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni. Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme. Sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan."

Teksti ja kuvat: Boris Källman