Elämä on kuljettanut mielenkiintoisia teitä

Muistan lapsuudestani, kun isä osti pianon 400 markalla. Olin noin 9 vuotta vanha silloin. Piano oli Duysen-merkkinen, 1800-luvun loppuvuosina valmistettu. Se ei pysynyt vireessä päivääkään, lähes koko sen sisältö kun oli puusta rakennettu, eikä ollut käytetty valurautaa ollenkaan, kuten nykypianoissa. Jotenkin sillä opin soittamaan jo alle kymmenvuotiaana, ja muistelisin aluksi opettajana toimineen seurakuntamme pastorin. 2 - 3 vuoden päästä osasin jo soittaa ”Für Elise” kappaleen alusta loppuun kohtalaisessa tempossa. Ilmeisesti vanhempani halusivat, että oppisin soittamaan paremmin ja ilmoittivat minut musiikkiopiston sisäänpääsyn soittotilaisuuteen. Useat ennen minua soittivat ”Für Elisen”, ja melko nopeastikin, mutta lähes kaikille tuli virheitä nopeimmissa kohdissa. Kun tuli oma vuoroni, soitin minäkin saman kappaleen, mutta hitaammin kauttaaltaan, ja minut otettiin sisään musiikkiopistoon.

Tykkäsin musiikin teoriasta (olin kiinnostunut matematiikasta), ja pianonsoiton opettajanani toimi keski-ikäinen mies Hans S., kanttori paikallisessa luterilaisessa kirkossa, ja muistan, että hän antoi yhden kappaleen uusintana läksyksi 3 – 4 kertaa, kun en osannut sitoa nuotteja toisiinsa. Olin välillä laiska harjoittelemaan, ja lykkäsin harjoitusta joskus jopa soittotuntia edeltävään päivään, vaikka olisi ollut koko viikko aikaa harjoitella. Opin soittamaan ehkä urkumaisemmin pianolla kuin keskimäärin opitaan.

Ensimmäisessä oppilaskonsertissani piti soittaa ulkoa, ja unohdin kappaleesta yhden kohdan, mutta jatkoin hetken päästä eteenpäin ja selvisin hengissä tapahtuneesta. Myöhemmin oivalsin tai keksin, että oppilaskonserteissa kannatti tietoisesti soittaa heti alkuun pikku virhe, jottei sen jälkeen tarvinnut jännittää osaisiko soittaa virheettä. Kun olin muutaman vuoden soittanut pianoa, minusta tuli kohtalainen soittaja, mutta sitten Jumala järjesti yhtäkkiä asiat uuteen uskoon.

Kaupunkiin ilmestyi unkarilainen pianovirtuoosi Gabor R. Kun hän piti ensimmäisen pianokonserttinsa, hyppäsi hän välillä ilmaan ja löi flyygelin koskettimia niin voimakkaasti, että soitin meni konsertin loppuvaiheessa tai sen jälkeen epävireeseen (se ei kestänyt käsittelyssä). Hänestä tuli seuraava soitonopettajani, ja ensimmäisellä tunnilla hän käski minua heittämään kaikki vanhat nuottini pois ja sanoi, että tästä eteenpäin soitetaan vaikeampia klassisia kappaleita. Ja niin siinä kävi, ja opin soittamaan yhä paremmin. Hän myös ehdotti, että lähtisin lukion jälkeen kokeilemaan sisäänpääsyä Sibelius-Akatemiaan, jotta minusta tulisi konserttipianisti. Kokeilin kyllä soittaa Haydnin erään sonaatin siinä ja sain soittaa minuutin, kunnes raati sanoi minulle ”kiitos riittää”.

Pääsin kuitenkin opiskelemaan musiikkia Sibelius-Akatemiassa, ensin kirkkomusiikin koulutusohjelmassa ja sen jälkeen musiikin opettajan koulutusohjelmassa. Molemmissa tuli opittua todella paljon sen jälkeen tarvittua tietoa ja taitoa, mitä ei varmaankaan solistien koulutusohjelmaan olisi kuulunut. Esimerkkinä virsien transponointi (tarkoittaa saman sävelen soittamista hiukan korkeammassa tai matalammassa sävellajissa, ja näin ollen taito madaltaa korkeita lauluja tai nostaa matalia lauluja; erittäin hyödyllistä jumalanpalveluksissa), uruilla soittaminen (olen tarvinnut sitä usein esim. hautajaisissa ja häissä), sekä säveltäminen ja sovittaminen (tietokoneeltani löytyy nykyään satoja tai jopa tuhansia sovituksia ja monta sävellystäkin, ja pohja niiden tekemiseen tehtiin siis nuoruuteni opiskelussa). Lukion luokkakavereistani tiedän vain muutaman, joka on muuttanut pois kotiseudultaan, useimmat opiskelivat akateemisesti tai lähtivät työelämään, mutta unkarilainen mies sai minut lähtemään kauas opiskelemaan musiikkia.

Ensimmäinen kuukausi opiskelussani meni jopa ilman pianonsoittamista, koska minulle ajateltu pianonsoiton opettaja sairasteli ja saattoi kuollakin siihen. Korvaavan opettajan kanssa saimme yhdessä vuodessa aikaiseksi yhden pianotutkinnon, kohtalaisesti. Seuraavaksi minut kutsuttiin 19 vuoden iässä musiikin opettajaksi Ruotsiin, Ekebyholmin kouluun. Joku ruotsalainen adventisti oli nähnyt minun säestävän televisiossa (ruotsinkielinen TV-jumalanpalvelus Annankadun adventtikirkossa) ja vaihtoehdot koulun musiikin opettajaksi v. 1982 – 1983 olivat ilmeisesti sen verran vähissä, että minut siihen pestattiin. Koulussa, sen jatkoluokilla (seminaari), oli minua vanhempia opiskelijoita, mutta nuoruuden innolla selvisin siitäkin vuodesta. Ja se käänsi elämänsuuntani kohti musiikin opettamista, ei vain kirkoissa soittamiseen.

Sain uuden pianonsoiton opettajan, kun tulin takaisin Suomeen - nuorehko Tuula-Marja T. Hänen veljensä oli säveltäjä, ja hän oli itse asiassa pääosin modernin klassisen musiikin ”laulajataitaja” (varmaan Suomen parhaita sellaisia siihen aikaan). Lisäksi hän puhui täydellistä ruotsin kieltä, ja oli aina erittäin rohkaiseva. Olin jo oppinut säestämään isoisääni hyvin nuorena. Hän soitti vaikeita kappaleita omalla tavallaan, ja siinä olikin seuraamista säestäjälle! Ja nyt minusta kehittyi pianonsoiton taitajan lisäksi säestäjä: mainittu opettajani ja muita akatemian opettajia, sekä hyvät mahdollisuudet säestää Helsingin molemmissa adventtikirkoissa, kaikki tämä valmisti minusta myös kelpo säestäjän. Ja ensimmäinen varsinainen työpaikkani Suomessa olikin seurakuntamme musiikin parissa, ja toinen varsinainen työ (välillä tein lyhyempiä sijaisuuksia jne. muualla) on ollut musiikin opettamista seurakuntakouluissa, tällä hetkellä Suomen kristillisessä yhteiskoulussa, ja soitonopetusta siellä ja täällä. Jopa urkujensoittoa, jota tulin vuoden verran opiskelleeksi.

Voin siis todeta, että Jumala on johtanut tietäni jokaisessa elämäni vaiheessa nuoruudesta kypsään ikään saakka. Niinhän sanotaan Raamatussa, psalmin 32 alussa: »Minä opetan sinua», sanoo Herra, »minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeleitasi.»

Teksti ja kuvat: Boris Källman