Entä jos olisi käynyt pahemmin?

Tämä on Ullan ja minun kuudes matkamme Australiaan. Kaksi kertaa olemme viipyneet täällä kokonaisen vuoden, muut reissut ovat kestäneet pari–kolme kuukautta. Joka on käynyt Australiassa edes kerran, ymmärtää hyvin, miksi tänne tekee mieli palata. Eksoottinen luonto, erikoiset puut ja kasvit, lintujen laulut, jotka kuulostavat enemmän kokeelliselta jazzilta kuin linnunlaululta, sekä eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivas – ne pitää kokea.

Valoa ja aurinkoa riittää. Suomalainen huomaa nopeasti, että aurinkorasva ei ole ylellisyystuote, vaan välttämätön apuväline.

Kaksi tytärtämme perheineen asuu Sunshine Coastilla Itä-Australiassa. Paikkakunnan suosio on tuonut mukanaan asuntopulan ja hintatason, joka saa suomalaisen eläkeläisen vilkaisemaan pankkitiliään hieman hartaammin. Muuttovirta näkyy myös liikenteessä: aamu- ja iltaruuhkat ovat arkipäivää, ja täällä ajetaan vasenta puolta, mikä tuntuu väärältä vielä silloinkin, kun sen tietää olevan oikein.

Tyttäriemme kodit sijaitsevat seitsemän kilometrin päässä toisistaan. Molemmissa on sauna, mikä ei vielä ole australialaista perusvarustusta, mutta saunomisen ilosanoma etenee vakaasti. Tietenkin molemmissa on uima-allas. Kuumana päivänä sinne on mukava laskeutua: sana, joka tässä tarinassa osoittautuu monitulkintaiseksi.

Nimittäin eräänä kuumana päivänä (niitä on Queenslandin ”Sunshine State”-osavaltiossa yli 300 vuodessa) päätin mennä uimaan. Ajatus oli hyvä ja terveellinen: kehoa pitää hoitaa, lämpimässä vedessä vesijumppa on kevyttä ja lempeää. Ongelmana ei ollut aikomus, vaan toteutus.

Laskeuduin puisia portaita uima-altaalle. En vieläkään osaa sanoa, miten se tapahtui. Astuin tyhjän päälle, tasapaino katosi ja seuraavassa hetkessä syöksyin portaat alas ja mätkähdin koko pituudeltani altaaseen. Täydellinen mahalasku, jota ei suositella liikuntaoppaissa eikä vakuutusehdoissa. 

En ehtinyt ajatella mitään.

Ulla oli uima-altaassa ja näki koko tilanteen. Todistaja oli paikalla, vieläpä se kaikkein luotettavin.

Vesi pelasti pahemmalta. Vasen poski tosin otti osuman altaan seinästä, ja tunsin veren maun suussani. Ensimmäinen huojentava havainto oli, että hampaat olivat kunnossa. Poski tummui mustelmaksi ja alavartaloon ilmestyi nirhaumia. Seuraavina päivinä laastaria kului enemmän kuin oli suunniteltu.

Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa.

Tapahtunutta tuli kelattua mielessä useamman kerran. Oli todellinen vähältä piti -tilanne. Tässä iässä sitä ymmärtää selvemmin, ettei elämä ole itsestäänselvyys – ei Suomessa, ei Australiassa eikä uima-altaan reunalla.

Joku kommentoi jälkeenpäin: "Pastorit ne haluavat aina tuoda itseään esille."

Pohdin Jumalan varjelusta elämän yllättävissä tilanteissa.

“Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa.” (Jes. 43:2) Teksti sopi täydellisesti tähän yhteyteen.

”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet.” (Ps. 91:11) Joskus enkelit tekevät näyttäviä asioita, vaikkapa kun jalka luiskahtaa.

Kaikki ei ole ihmettä. Mutta joskus ihme on juuri se, että mitään pahaa ei tapahdu – ja että pääsee kertomaan siitä blogissa eikä sairaalan vuoteelta.

Entä jos?

Entä jos olisin lyönyt pääni pahasti? Ambulanssi, sairaala, tutkimukset, diagnoosit, aivotärähdys, kallonmurtuma, ehkä halvaantuminen. Loma olisi päättynyt siihen, eikä sitä olisi pelastanut edes hyvä matkavakuutus.

Miten Jumalan lupaukset varjeluksesta pitää ymmärtää? Tämä ei ole helppo kysymys, eikä siihen ole kevyitä vastauksia. Rehellinen kristitty joutuu sen äärelle jossain vaiheessa – niin joutuivat myös Raamatun ihmiset.

Joosef ei säästynyt vääryydeltä, mutta Abrahamin, Isakin ja Jaakobin Jumala oli hänen kanssaan.Daavid kulki pimeitä laaksoja, mutta ei yksin. Jeesus ei voinut väistää kärsimystä, Isä ei silti jättänyt häntä.

Jumala ei lupaa, että jokainen uhkaava virta poistetaan elämästämme. Hän lupaa, ettei meidän tarvitse kulkea niissä yksin – vaikka välillä kastuisimme perusteellisesti.

Raamatun lupaukset eivät aina tarkoita säästymistä kivulta, vaan voimaa kestää päivä kerrallaan. Välittäviä ihmisiä rinnalle. Hiljaista luottamusta kantamaan, kun selitykset loppuvat ja jalat lipsuvat.

Australian kesässä aurinko paistaa taivaan laelta, Suomen talvessa horisontissa – jos paistaa. Mutta Jumalan armo osuu sydämiin samalla tavalla kaikkialla maapallolla, myös uima-altaan reunalla.

Herra, kiitos että olet lähellä myös silloin, kun emme itse huomaa vaaraa. Sinun käsiisi jätämme elämämme. Aamen.

Siunattua arkea ja pyhää sinulle, missä ikinä kuljet. 

Kuva ja teksti: Jorma Katainen.

Kuvan uima-allas ei liity kertomuksessa mainittuun.