Epätavallinen saarna

Kotikaupunkini seurakunta perustettiin jo Neuvostoliiton aikana, jolloin hengellistä kirjallisuutta oli vähän, pääasiassa kyseessä olivat kirjoituskoneella käsin monistetut kirjat.

Kun evankeliointiohjelmien järjestäminen sallittiin, seurakuntamme kasvoi nopeasti. Sali, jota vuokrasimme elokuvateatterista, oli aina täynnä. Ihmiset, jotka olivat tulleet mukaan vasta hiljattain ja alkoivat osallistua hengellisiin tilaisuuksiin, jäivät aina jumalanpalveluksen jälkeen esittämään pastorille paljon kysymyksiä. Pastori kutsui heitä usein kotiinsa, ja vietimme aikaa yhdessä keskustellen ja laulaen.

Meille kirkkoon tuli myös veljiä ja sisaria naapurikaupungeista — niitä, jotka olivat kokeneet uskonnollisten vainojen vaikeat ajat. He kertoivat, kuinka jumalanpalveluksia jouduttiin usein pitämään salaa, kuinka hengellistä kirjallisuutta kuljetettiin salaa vaatteiden alle kätkettynä ja kuinka sitä kirjoitettiin koneella öisin tiukasti suljettujen ikkunoiden takana vankeusrangaistuksen uhalla.

Veljemme kertoivat myös raskaasta palveluksesta Neuvostoliiton armeijassa, jossa vallitsi niin sanottu ”dedovštšina”-käytäntö (simputus), jossa toista vuotta palvelevat sotilaat kohtelivat uusia tulokkaita erittäin julmasti. Uskovia kohdeltiin erityisen julmasti ja pilkallisesti. Johto jopa rohkaisi tällaiseen kohteluun, koska uskontoa pidettiin menneisyyden jäänteenä, jota vastaan tuli taistella. Valitettavasti tuohon aikaan ei vielä ollut siviilipalvelusmahdollisuutta, ja uskovia velvoitettiin vannomaan sotilasvala. He vastasivat, etteivät voineet vannoa valaa, koska he olivat kristittyjä, ja Kristus oli sanonut, ettei tule vannoa, vaan sanoa yksinkertaisesti ”kyllä” tai ”ei”. Tämän jälkeen heidät lähetettiin raskaimpiin rakennustöihin, ja tietenkin sielläkin he joutuivat kokemaan loukkauksia ja pahoinpitelyä. He kertoivat ihmeellisistä kokemuksista, joissa Herra pehmensi esimiesten sydämet ja vapautti heidät. Oli monia tapauksia, joissa he pelastuivat väistämättömältä kuolemalta, ja tämä vahvisti heidän uskoaan.

Nämä kertomukset vahvistivat myös meidän uskoamme, sillä näimme eron kristillisen rakkauden ja julman maailman välillä. Kristillinen perheemme oli hyvin yhtenäinen. Lauantaisin jumalanpalveluksen jälkeen jäimme aina keskustelemaan ja opettelemaan uusia lauluja, ja meillä oli myös kuoro. Rakastimme laulamista ja lisäsimme jatkuvasti virsivalikoimaamme. Kristillisiä lauluja ei ollut tapana suojata tekijänoikeuksilla, jotta missään seurakunnassa ei olisi niistä puutetta. Siksi jumalanpalveluksemme ohjelma sisälsi runsaasti Herraa ylistäviä lauluja.

Kristilliset kokoontumisemme olivat aina eloisia ja iloisia. Ennen jumalanpalveluksen alkua meillä oli erityinen tapa: saliin tulevia tervehdittiin sanoilla: ”Tervehtikää toisianne pyhällä suudelmalla!” — ja me todella suutelimme toisiamme. Jumalanpalveluksen jälkeen vietimme sapatin yhdessä: menimme toistemme luo suurina ryhminä, keskustelimme ja lauloimme iltaan asti. Pastorimme oli Moldovasta, ja kuten tiedetään, siellä ihmiset ovat hyvin vieraanvaraisia. Siksi olimme pastorin luona useammin kuin omien tuttaviemme luona. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, aivan kuin olisimme sukulaisia. Pastorin kasvot säteilivät aina iloa, kun vieraita tuli, ja koska puhelimet olivat tuohon aikaan harvinaisia, hän sai usein vieraita täysin odottamatta.

Keskuudessamme vallitsi rakkaus, rauha ja yksimielisyys. Olimme aina valmiita tukemaan sitä, joka tarvitsi tukea, ja auttamaan sitä, joka tarvitsi apua. Kokoonnuimme myös arkipäivisin pienryhmiin. Koska tietomme olivat silloin vielä vähäiset, ymmärsimme joskus asioita väärin ja toimimme väärin. Noudatimme toisinaan joitakin sääntöjä tai periaatteita enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Nyt muistelen sitä hymyillen, mutta silloin teimme sen vilpittömästi.

Vuonna 1992 perustettiin adventtikustantamo ”Elämän lähde”, joka alkoi julkaista hengellistä kirjallisuutta. Seurakuntamme kirjasto ja kirjakauppa alkoivat täyttyä erilaisista mielenkiintoisista kirjoista eri aiheista. Muistan, että heti kun uusia kirjoja ilmestyi, ne myytiin nopeasti loppuun. Luimme ja keskustelimme niistä.

Mutta jonkin ajan kuluttua tapahtui jotakin: tietomme lisääntyi huomattavasti, mutta samalla aloimme useammin arvostella ja tuomita kuin ymmärtää ja hyväksyä. Aloimme kiinnittää huomiota toistemme puutteisiin. Yhä harvemmin jäimme yhdessä jumalanpalveluksen jälkeen, ja sen seurauksena etäännyimme toisistamme. Emme enää vierailleet toistemme luona. Meillä oli enemmän tietoa, mutta vähemmän rakkautta.

Eräässä jumalanpalveluksesa tapahtui jotakin, mitä kukaan ei osannut odottaa. Muistan tuon päivän kuin eilisen. Pastorimme näytti poikkeukselliselta: hänen kasvoillaan oli tuttu hymy, mutta niissä oli myös jotakin salaperäistä. Hän sanoi, että oli valmistellut saarnan edellisenä päivänä, mutta aikoikin pitää meille toisen saarnan, ei sitä, jonka oli valmistellut perjantaina.

Hän kertoi, että sinä yönä Jumala oli lähettänyt hänelle unen ja herättyään hän oli kirjoittanut paperille kaikki ne raamatuntekstit, jotka hänelle oli unessa näytetty. Hän sanoi: ”Nyt te kuulette saarnan, jonka on antanut Jumala itse!” Se oli uskomatonta. Minussa heräsi mielenkiinto — ja varmasti myös kaikissa niissä, jotka olivat salissa.

Pastori puhui noin tunnin. Sali oli täynnä, ja paikalla oli noin 400 ihmistä. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen. Pastori siteerasi tekstiä tekstin perään ja avasi aihetta syvällisesti. Salissa vallitsi erityinen ilmapiiri — sellaista en ollut aiemmin kokenut. Ehkä en enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta pääajatus on jäänyt mieleeni ikuisesti, samoin tärkeimmät raamatuntekstit, joita hän siteerasi, sillä kuulemani teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Nyt haluan jakaa tämän kanssanne. Tässä tärkeimmät tekstit:

Ilmestyskirja 21:10–12.

“Ja hän vei minut Hengessä suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui alas taivaasta Jumalan luota. Se loisti Jumalan kirkkautta, ja sen hohde oli kuin kaikkein kalleimman kiven, kuin kristallinkirkkaan jaspiksen. Siinä oli suuri ja korkea muuri, jossa oli kaksitoista porttia ja porteilla kaksitoista enkeliä. Portteihin oli kirjoitettu nimiä,  israelilaisten kahdentoista heimon nimet.” (Raamattu kansalle -käännös 2012)

Tässä olemme lukeneet kuvauksen taivaallisesta Jerusalemista. Pastorin huomio kiinnittyi siihen, että taivaallisessa Jerusalemissa on 12 porttia ja portteihin on kirjoitettu Israelin lasten 12 heimon nimet. Tämän luvun toisessa jakeessa sanotaan, että Jerusalem on Karitsan morsian. Tämä tarkoittaa, että se on Jumalan seurakunta. Pastori sai sellaisen tulkinnan, että Israelin 12 heimoa ovat 12 psykologista luonnetyyppiä. Kuitenkin ymmärrämme, että tässä ei puhuta ainoastaan juutalaisista, vaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen kristityistä.

Taivaallisen (Uuden) Jerusalemin portit, Ilmestyskirjan raamatullisen kuvauksen mukaan, liittyvät suoraan 12 nimeen. Nämä nimet ovat Jaakobin poikien nimet. Jumala valitsi Jaakobin, jotta hänestä tulisivat Israelin heimojen kaksitoista kantaisää. He ovat Lean ja Raakelin, Bilhan ja Silpan lapset. Syntymäjärjestys on seuraava: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Dan, Naftali, Gad, Asser, Isaskar, Sebulon, Joosef ja Benjamin. Jokaisella heistä on oma luonteensa. Tämän jälkeen pastori viittasi 1. Mooseksen kirjaan 49:1–29. Siinä kuvataan, millaisen ilmestyksen Jaakob sai kaikista pojistaan. Pastori luki tämän tekstin ja sanoi, että he kaikki olivat epätäydellisiä ja jokaisella oli joitakin puutteita. Sitten pastori kiinnitti huomion siihen, että 144 000 sinetöidyn luettelossa Israelin heimoista (Ilm. 7:5–8) Danin heimo puuttuu. Danin sijasta mainitaan Manassen heimo. Tämän jälkeen pastori toi esiin raamatuntekstejä Danista, kaikkia en nyt muista. Hän esitti myös joitakin historiallisia tietoja. Kävi ilmi, että kyseessä oli varsin menestyvä heimo. Esimerkiksi Egyptistä lähdön aikana Danin heimo oli yksi lukuisimmista (4. Moos. 1:38–39).

Mutta mikä on syy siihen, että he eivät päässeet mukaan Ilmestyskirjan luetteloon? Pastori sai sellaisen tulkinnan, että heillä ei ollut sellaisia ulkoisia, silmiinpistäviä puutteita kuin muilla Jaakobin pojilla, mutta heidän pääominaisuutensa oli ihmisten tuomitseminen — heille oli ominaista arvostella ja kritisoida. Luemme, mitä Danista sanotaan 1. Mooseksen kirjan luvussa 49, jakeet 16-17: “Dan jakaa oikeutta kansalleen yhtenä Israelin heimoista; Dan on käärmeenä tiellä, kyynä polulla. Se puree hevosta vuohiseen, ja ratsastaja suistuu selin maahan.”

Mitä voidaan sanoa kritiikistä? Lähes jokaiselle on tuttu se tila, jossa arvostelun jälkeen sisäinen halu toimia heikkenee ja varmuus väistyy epäilyn tieltä. Joskus yksi ainoa sana voi horjuttaa päättäväisyyttä ja riistää ihmiseltä sisäisen tuen. Tuomitsemisen henki synnyttää vihamielisyyttä, jakautumista ja ristiriitoja. Pastori sanoi, että kritiikki ja pahat epäilykset rikkovat ihmisten väliset suhteet, ja juuri nämä ominaisuudet olivat Danilla. Sen jälkeen pastori luki ja esitti monia todisteita siitä, että kukaan ei voi tuomita toista ihmistä — eivät edes enkelit — vaan ainoastaan Kristus. Hän tuntee paitsi ulkoiset tekomme myös sydämemme. Kristus on lunastanut jokaisen ja Hän on jokaisen puolustaja. Sen vuoksi se, joka ryhtyy tuomitsemaan toisia, ikään kuin asettuu Kristuksen paikalle. Toisin sanoen hän asettuu Jumalan paikalle — ja juuri tämä on pääsyy siihen, miksi tätä heimoa ei ole Ilmestyskirjan luettelossa.Näiden sanojen jälkeen pastori kääntyi salin puoleen ja esitti vetoomuksen. Hän sanoi: “Jos tunnette tuominneenne jotakuta, voitte juuri nyt pyytää toisiltanne anteeksi ja rukoilla yhdessä.”Niin me teimme. Lähes kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi. Ihmisten sydämet olivat syvästi kosketetut. Menimme toistemme luo ja pyysimme anteeksi. Salissa syntyi hyvin lämmin ja ystävällinen ilmapiiri sekä hengellinen herääminen.

Sen jälkeen otimme tavaksemme olla tuomitsematta toisia, sen sijaan aloimme nähdä jokaisessa ihmisessä Jumalan pojan tai tyttären.Siitä lähtien suhteemme toisiimme paranivat: meistä tuli jälleen läheisiä ja kokoontumisemme olivat lämpimiä ja iloisia. Entiset loukkaukset ja kylmyys jäivät menneisyyteen. Ymmärsimme uudelleen toistemme arvon.

Kotikaupunkini Nikopolin adventtiseurakunnan kuoro silloin, kun oli jo oma kirkkorakennus

Teksti ja kuva: Olga Drahan