Hengellinen oppitunti parkkipaikalla

Olen matkalla sairaalaan tervehtimään potilasta. Mielessäni on lähimmäinen, joka tarvitsee rohkaisua ja ehkä kuuntelijaa. En vielä tiedä, että pian huomaan itse tarvitsevani sielunhoitoa.

Palattuani autolleni poistuakseni, käännän rattia ja sitten se tapahtuu. Kuuluu se ääni, jota yksikään autoilija ei halua kuulla – kevyt, mutta sydämeen asti raapiva krssh. 

Hetki on lyhyt, mutta merkityksellinen. 

Oma autoni on selvinnyt monesta saarnamatkasta, mutta nyt siitä tulee välikappale moraaliseen haasteeseen. Ei suurena ja dramaattisena, vaan arkisena ja hiljaisena. 

Hetken ajan mielessä välähtää ajatus: Kukaan ei nähnyt, tämähän olisi helppo ohittaa. Ajatus on lyhyt, mutta paljastava – näinkö nopeasti ihminen on valmis teologisiin joustoihin, sellaiseen, joka paljastaa jotakin omasta sydämestäni. Kysymys ei ole enää vain naarmusta autossa, vaan rehellisyydestä, vastuusta ja omastatunnosta. Hmm.

Kaivan hansikaslokerosta muistivihkon, kirjoitan viestin ja puhelinnumeroni (käsi toimii, vaikka mieli vielä mutisee vastaan). Kiinnitän viestin tuntemattoman lähimmäisen – sitä hän on – auton tuulilasiin ja huokaan helpotuksesta: auto on jo parhaat päivänsä nähnyt. Lompakkoa silti tarvitaan, päättelen. 

Kaartaessani ulos sairaalan alueelta tunnen merkillistä rauhaa. Oikea teko ei aina tunnu helpolta, mutta se tuntuu oikealta.

Illalla tulee soitto ja käy ilmi, että auto kuuluu nuorelle naiselle. Hänen isänsä soittaa. Keskustelu on asiallinen ja yllättävän lämmin. Sovimme 200 euron korvauksesta. Se on summa, joka kirpaisee sopivasti, mutta toimii hyvänä muistutuksena siitä, että rehellisyys ei ole aina halpaa – mutta aina se on kannattavaa.

Tapahtuma jää mieleeni suurempana kuin menettämäni rahasumma. Se muistuttaa siitä, miten Pyhä Henki toimii usein pienissä arjen hetkissä kuiskaten: Valitse oikein. 

Kiitos, Herra, että autoit torjumaan kiusauksen – ja opetit taas kerran, että joskus hengellinen oppitunti voi alkaa vaikka parkkipaikalta.

Teksti ja kuva: Jorma Katainen