Hiljaisuus

Kuulen tuulen huminaa. Puiden lehdet kahisevat tuulessa. Järven rannalta kantautuu veden pienten laineiden liplatusta. Jossakin laulaa lintu, jota en äänen perusteella tunnista. Kauempaa kuuluu ajoittain kurkien huutelua. Mökin terassilta avautuu metsäinen, varjoinen näkymä. Laskeudun jyrkät portaat rantasaunalle ja menen istumaan laiturille, johon ulottuvat auringon kirkkaat, lämpimät säteet.

Tätä olen kaivannut, tätä rauhaa on sieluni janonnut. Hiljaisuus. Ympärillä vain luonnon omia ääniä. Ei mitään häiritsevää – ei liikenteen melua, ei työtehtäviä odottamassa, ei keskeneräisiä kotitöitä, ei tekstiviestejä, ei puhelinsoittoja. Kännykkä äänettömällä ja pois käden ulottuvilta.

Voin kuunnella omia ajatuksiani, sisintäni. Mutta ennen kaikkea voin keskittyä kuulemaan ja kuuntelemaan Jumalaa. ”Taivaan Isä, mitä sinä haluat sanoa minulle tänään?” Rukoilen, luen, olen vain hiljaa. Pystyn keskittymään, pystyn hiljentymään.

”Jumala hoitaa hiljaisuudessa ja alkaa sydämille puhua, kun rukouksen sanat loppuvat ja vaikenevat äänet vaativat.”

                                                        Pia Perkiö, Seurakunta laulaa, nro 332

Mikä ihana vastapaino arjelle! Työssäni olen jatkuvasti ihmisten ja äänten keskellä, kielen opettajana puhun itse paljon sekä kuuntelen, tarkkailen ja korjaan opiskelijoiden puhetta. Rakastan työtäni, nautin suomen opettamisesta ja minulla on aivan ihania aikuisia opiskelijoita. Silti huomaan, että väsyn ja kaipaan aika ajoin aivan vastakohtaiseen ympäristöön. On ihanaa, kun seurakunnassa olemme isona perheenä yhdessä – jumalanpalveluksen laulut, rukoukset, puheet ja sosiaaliset kohtaamiset ravitsevat ja ilman niitä olisi todella köyhää ja tyhjää. Ja kuitenkin – aina silloin tällöin koen tarvetta vetäytyä pois siitä kaikesta, olla yksin tai kaksin läheisen ihmisen kanssa. Viettää aikaa hiljaisuudessa tai rauhallisessa, syvällisessä keskustelussa.

Ehkä Jeesus koki jotakin samanlaista. ”Opettaja, selitä meille!”, ”Rabbi, opeta meitä!”, ”Daavidin poika, armahda minua!”, ”Mestari, paranna minun lapseni!” Pyyntöjä, odotuksia, ihmisjoukkoja, hälinää päivästä toiseen, aamusta iltaan. Ei siis mikään ihme, että Jeesus vetäytyi syrjään vuorille (Matt. 14:23) ja vietti jopa kokonaisia öitä yksinäisyydessä ja rukouksessa (Luuk. 6:12). Hän tarvitsi sitä jaksaakseen, hän kaipasi sitä pystyäkseen taas jatkamaan sitä työtä, mitä varten hän oli tullut maan päälle. Ihmisten pelastaminen, Jumalan luonteen paljastaminen ja rakkauden osoittaminen oli varmasti Jeesukselle mieluista työtä. Ja jotta hän voisi sen tehtävän suorittaa, hänen oli tarpeen pitää huolta itsestään ja jaksamisestaan, niin fyysisesti, henkisesti kuin myös hengellisesti.

Meillä on samat tarpeet. Kukaan meistä ei pysty jatkuvasti tekemään työtä, palvelemaan ja antamaan itsestään, jos ei lataudu, tankkaa ja huolla itseään. Jeesus tiesi tämän ja kehotti opetuslapsiaan lepäämään: ”Silloin hän sanoi heille: ’Tulkaa yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.’ Tulijoita ja menijöitä oli näet paljon, eivätkä he ehtineet edes syödä.” (Mark. 6:31) Saman ohjeen hän antaa meillekin. Tämän ajan tehokkuusvaatimukset, elämän kiireinen tempo ja nykyajan luonnoton teknoympäristö kuluttavat meitä. Oravanpyörästä pitää osata hypätä pois ennen kuin sieltä putoaa pois – usein kohtalokkain seurauksin.

”Jumala hoitaa hiljaisuudessa. Levottomia kiireen orjia hän kutsuu luokseen hiljaa olemaan ja lahjojaan vain vastaanottamaan.”

Pia Perkiö, Seurakunta laulaa, nro 332

Olen kiitollinen Taivaan Isälle elokuun lopun ”hiljaisuuden retriitistäni”. Toivottavasti muistan sen kokemuksen ja ymmärrän järjestää vastaavia keidaskokemuksia itselleni useammin. Viikonlopun päättyessä ja ajaessamme kotia kohti ajattelin, että tältäköhän Jeesuksen opetuslapsista tuntui, kun he laskeutuivat alas kirkastusvuorikokemuksen jälkeen (Matt.17:1-9). Olisin mielelläni tehnyt Pietarin ehdotuksen mukaan ja pystyttänyt teltan tai pienen majan ja jäänyt sinne luonnon keskelle pidemmäksi aikaa. Mutta arki odotti. Sain kuitenkin palata kotiin levänneenä, virkistyneenä ja latautuneena. Tyhjä kuppi oli täyttynyt ja siitä olisi taas hyvä jakaa.

Tähän loppuun vielä yksi teksti ja yksi näkökulma lepoon. Tämä tuli vastaan viime viikolla, kun tuskailin, että en ehdi kirjoittaa tätä blogitekstiä ajoissa. En ehtinytkään, mutta siihen oli Jumalalla oma ratkaisunsa jo valmiina 😊 

Ei ole mitään suurempaa tapaa osoittaa, että luottaa kuin lepääminen. Lepo on suurin uskontunnustus.

Kun kiireen kulttuuri käskee yrittämään pidemmälle ja korkeammalle, on radikaalia valita luottamus ja lepo. Vetäytyä maailmanpelastustöistä yksinäisyyteen. Ottaa keikkuvassa veneessä päiväunet. Olla se, joka uskoo niin paljon, että uskaltaa hukata aikaa.

Jos haluat olla mukautumatta tämän ajan maailmanmenoon, lepää.

Saatat yllättyä, miten paljon ehdit.

Hanna Kivisalo, Huokaus on Jumalan nimi, 2023

PS Haastan sinut, lukijani, kokeilemaan some-, netti- ja kännykkäpaastoa! Kerro kommenteissa, otatko haasteen vastaan, ja sitten miltä toteutus tuntui. Tai ehkä olet jo kokeillut? Voit jakaa kokemuksesi meille muille.

PPS Kiitokset sukulaisille, joiden mökille sain vetäytyä.

PPPS Minulla oli viikonlopun ajan niin täydellinen ”kännykkäpaasto”, että on ottanut puhelimella edes valokuvia. Siksipä postauksen kuvat ovat muualta - omia otoksia kuitenkin.

Teksti ja kuvat: Tarja Dejanova