Japanin matkan kokemuksia

Lähdimme vaimoni Maaritin kanssa Japaniin marraskuussa. Matka kesti pari viikkoa, lopussa oli ylimääräinen päivä tarjolla, kun paluulentoa varten ei ollut lentokonetta, millä lentää – se oli jäänyt myrskyn takia jumiin Suomeen. Huomasimme Jumalan johdatusta: kun tieto lentokoneen puuttumisesta tuli meille, oli lentoyhtiö myös järjestänyt samaan aikaan vaihtoehtoisen kotimatkan, Japanista Los Angelesin kautta Suomeen. Mutta sähköistä lippua ei ollut tehty järjestelmään asti, eikä tarvittavasta ESTA-matkustusluvan hakemuksesta ollut tullut tietoa meille. Siinä kävi niin, että saimme liput ajoissa, mutta toinen ESTA-hakemus ei ehtinyt järjestelmään, eikä meitä päästetty vaihtoehtoiselle lennolle ollenkaan - tai olisi päästetty vain toinen meistä. Meille järjestettiin yöpyminen lentoterminaalin hotellissa, ja seuraava päivä oli aurinkoisin mitä meillä oli ollut Tokiossa. Ja pystyimme tekemään ja näkemään sellaista, mikä ei ollut sateen takia onnistunut edellisinä päivinä. Niin tavallaan johdatusta - koko matkan muuttunut loppuosa tuntui sellaiselta.

Jumala johdatti samalle pakettimatkalle myös kaksi norjalaista, joita pystyimme auttamaan useasti. Heillä ei ollut tarvittavaa sähköadapteria, mutta meillä oli kaksi. He eivät ostaneet paikallista nettiliittymää, joten he pystyivät käyttämään nettiä vain hotelleissa. Mutta me ostimme ja yövyimme heidän kanssaan aina samassa hotellissa, joten pystyimme informoimaan heitä mm. puuttuvasta paluulennosta. Vaikutti siltä, että eläkkeellä oleva isä oli tehnyt erittäin hyväpalkkaista työtä, ensimmäisillä norjalaisilla öljynporauslautoilla, ja nyt eläkeläisenä vuosittain matkusti moniin eri maihin (samanaikaisesti hänen vaimonsa oli Kap Verdellä omalla matkallaan). Isän mukana matkusti noin 30-vuotias poika, joka oli melko jännittynyt matkan sujumisesta, vaikka varmasti hammaslääkärinä oli hänkin matkustellut paljon. Poika oli viikinkihenkinen, enkä tiedä mitä hän ajatteli, kun kerroin olevani musiikinopettajana kristillisessä koulussa. Mutta matkamme viimeisenä yhteisenä päivänä Jumala johdatti meidät uskomattomalla tavalla vielä kerran toistemme seuraan.

Aamulla söimme aamiaista samassa hotellissa, ja koska heille oli järjestetty eri lennot Norjaan asti, ja me lensimmekin suoraan Suomeen seuraavan päivän lennolla, niin hyvästelimme aamiaisella. Kun meidän vuoro tuli lähteä Los Angelesin kautta Suomeen (se matka, joka ei siis onnistunut), menimme Tokion vilkkaimmalle juna-asemalle, Shinjukun asemalle. Siinä on 200 sisään- ja uloskäyntiä! Ja juuri ennen kuin löysimme junamme, törmäsimme norjalaisiin, jotka muuten vain olivat viettämässä vapaata, matkustellen ympäri kaupunkia. Suur-Tokiossa asuu lähes 40 miljoonaa ihmistä ja maan vilkkaimmalla asemalla törmäsimme vielä kerran uusiin ystäviimme! Uskon, että Jumala puhutteli heitä omalla tavallaan tämänkin kokemuksen kautta.

Japanilaiset ovat jopa meitä länsimaalaisia vannoutuneempia älypuhelimen käyttäjiä. He osasivat seisoa täpötäysissä junissa ja metroissa tasapainossa, pelaten tai näppäillen puhelimensa näytöllä koko ajan. He tavallaan näyttivät aika yksinäisiltä. Näimme myös monia alakulttuureja. Sattumalta menimme kerran esimerkiksi anime-tapahtuman ilmoittautumisteltan ohitse ja näimme fiktiivisiä hahmoja ympäri isoa taloa. Tekniikka ja liikkuminen oli viety huippuunsa, ja kaikki liikkuminen ruuhkassakin toimi hyvin. Mutta matkustaviin ihmisiin ei juuri saanut yhteyttä, kun suurin osa oli kiinni puhelimissaan. Ehkä he oikeassa elämässä, silloin kun eivät matkusta, ovat eläväisempiä ja aidompia?

Eräs monista oppaistamme kertoi, että Japanissa opiskelu yliopistossa on todella kilpailuhenkistä ja on erittäin vaikeata päästä huippuyliopistoon. Monet näkemämme ihmiset kulkivat kesähelteistä huolimatta (monen päivän aikana lämpötila oli jopa yli 20 astetta) puvuissa salkkujen kanssa, eli he olivat varmaan niitä kuuluisia uraohjuksia tai muuten akateemisia. Toisaalta näimme ikivanhan Japanin kulttuurin ilmentymiä, kuten shintolaisia ja buddhalaisia temppeleitä, vanhoja soittimia, geishoja ja geishaharjoittelijoita. Geishat olivat alun perin, vuosisatoja sitten, teetä tarjoamassa, ja samalla kehittivät tanssitaitojaan sekä soitto- ja laulutaitojaan. Geishojen esitykset, ainakin ne mitkä me näimme, olivat hyvin sulavia ja kauniita, ja heidän kasvonsa näkyivät valkoisina todella hyvin, tosin ilman ilmeitä. Ennen kuin sähkö oli keksitty, oli tämä maskeeraus paras tapa näkyä paremmin pimeässä.

Kun lapset ovat 3, 5 ja 7 vuoden ikäisiä, heidät puetaan juhlavaatteisiin ja vieraillaan temppelissä, nykyään myös kovasti valokuvia ottaen. Ymmärsimme, että se on kaunis traditio, mutta muuten meille jäi hiukan sekalainen kuva siitä, millaisessa uskossa japanilaiset oikein ovat. On vanhaa ja uutta sekaisin, enkä tiedä miten tuttu Jeesus on suurelle ihmisväelle? Siksi olimme entistä kiitollisempia siitä, että meillä on elävä Jumala, joka huolehtii meistä ja välittää meistä ihan eri tavalla kuin japanilaisten palvomat jumalat. Toisaalta heidän kohteliaisuus, käyttäytyminen ja vieraiden huomioiminen koti-oloissakin - siitä meillä olisi varmaan opittavaa.

Uskon, että meidän suurimmat matkamme on nyt tehty (viime vuonna olimme Perussa), ja merkkivuodet täytetty, niin ajatus kulkee väistämättä kohti suurinta seikkailua ja matkaa, mitä kukaan voi koskaan tarjota: matka Jumalan luokse, ikuiseen elämään ja yhdessä oloon Jumalan kanssa hänen valtakunnassaan ja uudessa maassa. Uskon, että kaikista eri maan maista, eri ihmisroduista ja erilaisista olosuhteista tulevat kerran riemuitaan yhdessä siitä, miten monipuolisesti Jumala meidät on luonut ja miten erilaisia me olemme tai miten erilaisissa ympäristöissä me olemme kasvaneet. Uuden elämän paras kokemus on kuitenkin varmaan Jeesuksen näkeminen ja Jumalan kanssa oleskeleminen. Siihen matkaan ei tarvitse paluulippujen kanssa taistella, se on yksisuuntainen taivasmatka tarjolla kaikille, jotka vain Jeesukseen uskovat ja Hänen kuolemaansa luottaen pyytävät syntinsä anteeksi. Ja kaikki matkajärjestelyt on tehty valmiiksi puolestamme, meidän täytyy vain hypätä mukaan matkaan. Toivottavasti näemme sillä matkalla!

Teksti ja video: Boris Källman

Valokuvat: Maarit Källman