Kello ja kivi

Muutama vuosi sitten ostin ensimmäisen älykelloni. Se mittasi kaikenlaista hyödyllistä kuten askeleeni, pulssini, unenlaatuni (ainakin kohtalaisesti) ja jopa stressitasoni sekä paljon muuta. Huomasin, että liikun paljon. Kerran kävelylenkillä se kuitenkin näytti pulssini olevan niin korkea, ettei se pitänyt ollenkaan paikkaansa. Sen jälkeen normaalinkin kävelyn aikana se alkoi näyttää liian korkeita lukemia. Päädyin antamaan sen lahjaksi pojalleni ja ostin seuraavan mallin samasta merkistä, ja se näytti parempia lukemia. Ostin tämän kellon uutena (ensimmäisen asiakaspalautuksena) aika kalliilla hinnalla, ja se toimikin hyvin pari vuotta. Sen jälkeen otin sen kerran kotona pois kädestäni kylpyhuoneessa, sillä seurauksella että se tippui laattojen päälle ja sen kellotauluun tuli useita halkeamia. Tämäpä minua harmitti, sillä nyt se ei enää ollut ehjä, vesitiivis, vaikka toimikin kaikin tavoin muuten hyvin. Eikä olisi edes ollut pakko ottaa sitä pois kylpyhuoneessa.

Sinnittelin sen kanssa vielä monta kuukautta ja kävin jopa kysymässä helsinkiläisestä korjausfirmasta, mitä lasin vaihto maksaisi. Kauhistuin, kun lasin vaihto maksaisi lähes 300 euroa ja kello olisi ehkä parikin viikkoa firmassa, kun he tilaisivat ensin sopivan vaihtolasin siihen. Sinnittelin vielä muutaman kuukauden sen kanssa, ennen kuin ostin seuraavan mallin, samasta merkistä (kakkoskello jäi kotiin lojumaan). Tämä oli kehuttua mallia ja se mittasi sekunneissa kaikenlaista supersensorinsa avulla. Tykkäsin siitä eniten, se tuntui kädessä hyvältä, oli hyvännäköinen ja kesti monta päivää ilman latausta.

Sen kanssa kävi kuitenkin vahinko loppukesällä. Poikani ja perheensä olivat muuttaneet kesälomareissuni aikana, ja tultuamme takaisin kävimme vaimoni kanssa katsomassa heidän uutta kotiaan ja auttamassa heitä käytännöllisten asioiden kanssa. Rivitalopääty oli kaksikerroksinen, ja asensimme yläterassin kaiteiden eteen suoja-aitaa (perheessä kun on taapero). Ja niin siinä kävi, että loppuvaiheessa kurottaessani kättäni nippusiteiden kiinnittämiseen ulkopuolisesti kello tippui alas usean metrin korkeudelta (se ei varmaan ollut kunnolla ranteessa kiinni). Kuulin melko kovan äänen, kun se iskeytyi pihalaattoihin, ja ajattelin että ”ei kai taas…”

Menin tietysti alas katsomaan, kuinka pahoja naarmuja nyt siinä olisi, ja toimisiko se vielä. Mutta Jumalan varjeluksesta johtuen ainoa kolhu oli lasin ulkopuolella ja vain esteettinen pikku haitta! Lasi oli kuin uusi, täysin ehjä. Miten se pystyi tippumaan juuri sopivasti siinä asennossa? Kiitin Jumalaa tästä, ja saimme suoja-aidan valmiiksi. Ei tarvinnut ostaa neljättä kelloa! Mieleeni tuli psalmin 121 jakeita, joissa sanotaan näin: ”Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi. Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina.”

Toinen johdatus tapahtui pari viikkoa sen jälkeen, kouluvuoteni jo alettua. Oli kaikenlaista kiirettä koulussa alkuviikkoina, ja erään erityisen kiireisen päivän aikana en edes jaksanut ajaa kotiin pysähtymättä (muuten jaloittelen usein matkoillani). Olin Suomusjärvellä ison Nesteen parkkipaikalla ja kun kävelin ympyrää, näin erään roska-astian juuressa jotain poikkeuksellista.

Menin lähemmäksi ja näin maalatun kiven, jossa etupuolella luki ”KATSO! Onni on ympärilläsi”. Takana luki mm. FB, ja selvitin Facebook etsintöjeni kautta, että FinStones yhteisön jäsenet maalaavat kiviä, ja ”piilottavat” tai asettavat niitä kaikenlaisiin paikkoihin. Paikka, josta sen löysin, oli sama, mistä kerran löysin roska-astian suuaukosta tuoreen ja hylätyn (=?) Nykyaika-lehden - jota juuri silloin tarvitsin! Selvisi, että kiven saisi pitää tai voisi edelleen sijoittaa muualle. Näin Jumala rohkaisi minua katsomaan ympärilleni, nähdäkseni onnea ja hyviä asioita eikä vain teknisiä ongelmia ja kiireitä koulumaailmassa. Ja koulupäivän rasitus ja väsymys häipyi tämän seurauksena.

On yllättävää, miten monissa pienissä ja isoissakin asioissa Jumala näyttää meille varjeluksensa, huolenpitonsa ja rakkautensa. Olen välillä ottanut tavakseni oikein miettiä niitä, myös jälkeenpäin. Ja kenties päiväkirjani merkinnät palauttavat näitä joskus mieleeni, kun taas tuntuu raskaalta. Ja ellei päiväkirjasta löydy apua, niin Raamatusta ja rukouksesta avun kyllä saa!  

Teksti ja kuvat: Boris Källman