Kissa- vai koiraihminen vai jotain muuta?
Ihmisiä usein jaotellaan koira- tai kissaihmisiksi. Itse olen ollut koko ikäni koirien ystävä. Olen myös omistanut muutaman koiran. Viimeksi minulla oli Collie-rotu, joka tunnetaan hyvin Lassie-elokuvista. Tämä upea yksilö kuitenkin vanheni ja kävi niin kuin lopulta käy, että vanhuuden vaivat veivät Leidin pari vuotta sitten,13 vuoden ikäisenä, ja jäimme ilman koiraa.
Meidän perheeseen on kuulunut myös pitkään muutama kissa, mutta en ole niistä piitannut. En ole kissaihminen. En oikeastaan halunnut edes koskea niihin. Olin vain iloinen, että ne pitivät hiiret poissa. Ei haitannut, vaikka kissat pelkäsivät minua. Enkä muutenkaan kovin suopeasti kohdellut niitä. Sama asenne oli myös hanhiin, jotka tulivat vain sotkemaan rantaa, ja peurat ja jänikset tuhoamaan puutarhaa.
Jotain kuitenkin tapahtui joulukuussa 2020. Jumala herätti minut synnin unesta ja elämäni alkoi muuttumaan askel askeleelta. Keväällä 2022 huomasin ajattelevani, että hanhet, peurat, jänikset - niin ja myös kissat, ovat kaikki Luojan luomia. Tunsin huonoa omaatuntoa, kun ajoin hanhia rannalta pois, säikytin peurat omenatarhasta tai kohtelin kissaa epäkunnioittavasti. Eräänä päivänä, kun olin ajanut hanhipariskunnan pois meidän rannalta, kipukynnys sydämessäni ylittyi ja painoin pääni rukoukseen. Pyysin anteeksi, että olen kohdellut huonosti Jumalan luomia eläimiä. ”En tahdo enää toimia niin. Auta sinä minua siinä.” Tein sopimuksen Jumalan kanssa, että tästä lähtien kohtelen kaikkia eläimiä kunnioittavasti.
Tämän jälkeen olen saanut seurata läheltä, kuinka hienot peurat aterioivat maassa olevilla omenoilla ja kuinka joutsenperhe käyskentelee meidän rantanurmikolla. Kiukun sijaan mielessäni on ajatus: ”Kaikki mitä meillä on: omenapuita, marjapensaita, rantaa, nurmikkoa…kaikki on Jumalan lahjaa, miksi en antaisi siitä osaa Jumalan luomille eläimille. Ei se ole minulta pois.”
Koiran kuolemasta on nyt reilut kaksi vuotta. Kun elämässä mukana on melkein aina ollut koira, on vaikea olla ilman koiraa. Viime talvena eteeni tuli kaksi kuvaa yli kymmenen vuoden takaa, joissa olimme lasten kanssa kissanäyttelyssä. Kuvissa kummallakin lapsella oli sylissään Maine Coon -rotuinen kissa. Kissat olivat lähes yhtä suuria kuin lapset itse. Muistin ajatelleeni näyttelyssä, että jos joskus ottaisin kissan, niin se olisi Maine Coon, taisin sen sanoa jopa ääneen. Tästä muistosta syntyi ajatus, että jos hankkisimme vielä yhden kissan. Meillä oli kolme kissaa ennestään, mutta tämä olisi ensimmäinen ”minun” kissa, joka olisi koiran sijaan. Rukoilin ajatuksen puolesta ja pyysin, että Herra johtaa asiaa. Ajatus vahvistui ja koin varmaksi, että kyllä, tämä on hyvä ajatus. Samaan aikaan yllättäen sosiaalisessa mediassa eteeni tuli kaverin ilmoitus, että hänelle tulee kohta Maine Coon -pentuja. Pidin varmana, että tämä on se suunta, mistä tulee meille pentu.
Sain kasvattajan yhteystiedot ja meille varattiin tyttökissa. Olisimme halunneet ottaa poikakissan, mutta ei uskallettu. Kissasta tulee suuri ja huolestutti, miten sen hoito onnistuu, jos joutuu painimaan kollikissan kanssa. Tyttökissat ovat huomattavasti pienempiä. Toinen syy oli, että mitenkä poikakissa tulisi toimeen vanhojen kissojen kanssa.
Kävimme katsomassa pari kertaa pentuja ennen luovutusikää. Ensimmäisellä kerralla meille valikoitui jo eräs tietty pentu. Toisella kerralla huomattiin, että meidän kissalla on eriväriset silmät, sininen ja oranssi.
Kissa haettiin kotiin ja ihastuttiin siihen valtavasti. Pentu oli lempeä ja kiltti. Antoi hoitaa ja pestä. Kahden päivän päästä kyseenalaistin pennun sukupuolen ja otin yhteyttä kasvattajaan ja kerroin havainnoistani. Kasvattaja pyysi anteeksi, että oli sotkenut pitämään meidän pentua tyttönä, vaikka se onkin siis poika. Välillä pentujen sukupuolen todentaminen on vaikeaa. Toiseksi pentueessa oli neljä täysin valkoista pentua. Meille tarjottiin mahdollisuutta vaihtaa pentu tyttökissaan, mutta pystyimme jo näkemään, että tämä pentu on juuri meitä varten. Herra johti meille pennun, jota me ei oltaisi uskallettu ottaa ja johti meille juuri tietyn yksilön. Pidän tätä rukousvastauksena.
Jade on nyt (30.8.) 11 kuukauden ikäinen ja painaa 8 kg. Luonteeltaan se on lempeä ja kiltti. Antaa hyvin hoitaa itseään. Tulee hyvin toimeen vanhojen kissojen kanssa ja koirienkin kanssa pärjää. Lisäksi Jade on mukana luovassa lähetystyössä kohtaamassa ihmisiä. Jade on suorastaan luonnonlahjakkuus ihmisten kohtaamisissa. Kuinka voikaan luontokappale saada lähes jokaisen ohikulkijan pään kääntymään. Monet eivät pysty vain kävelemään ohi, vaan haluavat tulla tervehtimään. Omalla tyylillään makaillen nurmikolla ja uteliaana haistellen Jade ottaa vieraita vastaan. Se innostuu, kun lapset antavat herkkupaloja. Samalla meillä on mahdollisuus kertoa Luojasta, joka on tehnyt taivaan ja maan ja eläimet. Mahdollisuus antaa rohkaiseva Raamatun teksti ja tarjota tilaisuus keventää harteilla olevaa taakkaa kirjoittamalla mieltä painava asia paperille. Asian voi polttaa astiassa, ja näin kuvainnollisesti jättää pois. On myös mahdollisuus rukoukselle asian johdosta. Näin myös eläin voi toimia Jumalan kunniaksi ja tuoda iloa ohikulkijan päivään.
Jos näet valkoisen ison kissan illalla Aurlahden rannalla, tule tervehtimään. Seuraavan kerran olemme Aurlahden rannalla perjantaina 1.9. klo 18.00. Tarkoitus on olla paikalla noin kahden viikon välein, niin kauan kun lämpöä riittää. (Päivät, aika ja paikka voi vaihdella.)
Kun Jumalan rakkaus täyttää sydämen, se muuttaa ihmisen. Jumala voi tehdä ”kissavihaajasta” kissaihmisen tai oikeammin rakkaus saa kunnioittamaan kaikkea elämää, kaikkia eläimiä. Välillä pysähdyn miettimään Jumalan rakkautta - kuinka kokonaisvaltaista se onkaan. Se ei ole vain uskontoa, kirkossa käyntiä, se on koko elämä. Se muuttaa Ihmisen kokonaisuudessaan, se muuttaa kaiken. Jumalan rakkaus sydämessä saa menemään myös kadulle kohtaamaan ihmisiä, jakamaan sitä rakkautta, jonka on itse kokenut.
1. Joh. 4:7 ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.”
Teksti ja kuvat: Sami Salmela
