Kun kesä kasteli ja Jumala kasvatti

Kun olin viiden vuoden ikäinen, vanhempani ostivat talon. Se oli keskeneräinen, mutta siinä pystyi jo asumaan, ja isäni osasi tehdä aivan kaiken ja sai talon nopeasti kuntoon. Parasta oli se, että talomme sijaitsi aivan joen vieressä. Heti meidän aitamme takana alkoi pieni puisto ja sen toisella puolella virtasi joki. Joki oli melko leveä ja syvä, ja monin paikoin sen rannoilla oli suuria graniittilohkareita ja pienempiä kallioita, joilla niin aikuiset kuin lapsetkin tykkäsivät lämmitellä. Kallioiden välissä vedessä kasvoi paljon vesikasveja, mutta joissain kohdin rannat olivat hiekkapohjaisia, ja siellä me rakastimme uida. Minä pelkäsin vesikasveja ja yritin aina pysytellä niistä kaukana.

Boguslavin kalliot Kiovan alueella Ukrainassa

En vielä osannut uida, vaikka usein veljeni kanssa menimme melko kauas veteen, kun pidin kiinni pallosta ja potkin jaloillani. Halusin kovasti oppia uimaan, mutta isäni ei osannut uida, ja äidilläni ei yksinkertaisesti ollut aikaa opettaa minua, kun hän auttoi isäämme talomme remontissa.

Eräänä päivänä meille tuli kylään tätini, äitini nuorempi sisko, ja menimme yhdessä joelle. Istuimme kalliolla ja katselimme, kuinka ahvenet uivat kirkkaassa vedessä. Kun olimme jo lähdössä kotiin, päätin vielä huuhdella jalkani ennen kuin laittaisin sandaalit jalkaani. Yhdessä kohdassa kallio vietti loivasti veteen, ja astuin rohkeasti eteenpäin. Seuraavassa hetkessä luisuin kallion rinnettä alas kuin raketti ja olin kaulaa myöten vedessä – juuri siellä, missä kasvoi paljon vesikasveja!

Olin kauhuissani, pelkäsin ojentaa jalkani pohjaan asti, koska siellä oli kasveja, joten räpiköin vedessä ja huusin epätoivoisesti: "Apua!" Tätini juoksi paikalle, mutta sen sijaan että olisi auttanut minut ylös, hän alkoi nauraa sydämensä pohjasta eikä pystynyt lopettamaan. Minä räpiköin vedessä aivan hänen edessään. Ohikulkijatkin katselivat meitä, eivätkä hekään kiirehtineet auttamaan – he vain hymyilivät nähdessään minut ja tätini.

Se todella suututti minua, joten uin itse lähimmälle hiekkarannalle. Nousin vedestä märässä mekossani, hyvin vihaisena tädilleni. En puhunut hänelle sanaakaan, vaan lähdin paljain jaloin juoksemaan suoraan kotiin. Kotona kerroin äidille, kuinka olin ollut vähällä hukkua ja kuinka tätini ei auttanut minua.

Juuri silloin tätikin tuli kotiin. Hän pyysi minulta anteeksi ja selitti, miksi hän nauroi eikä tullut pelastamaan minua. Hän näki, että vesi oli matalaa, ja jos olisin vain suoristanut jalkani, olisin huomannut, että minulla ei ollut mitään hätää. Minä taas pelkäsin joen pohjassa kasvavia vesikasveja ja  siksi en tehnyt sitä. Mutta lopuksi tätini sanoi äidilleni, että minä uin ihan itse melko pitkän matkan rantaan! Olin oppinut uimaan! Seuraavalla kerralla, kun menimme uimaan, tiesin jo, mitä uidessa pitää tehdä, enkä enää tarvinnut mitään apuvälineitä pysyäkseni pinnalla.

Tämä kesäinen tarina on vuosien myötä saanut minulle syvemmän merkityksen.

Elämässä on asioita, jotka ovat meille epämiellyttäviä – asioita, joihin emme haluaisi koskaan koskea! Pelkäämme niitä ja välttelemme niitä. Sairaudet, perheongelmat, taloudelliset vaikeudet, epäonnistumiset, menetykset. Mutta ennemmin tai myöhemmin kohtaamme ne – joskus täysin yllättäen. Kauhuissamme me yritämme paeta tilannetta ja huudamme Jumalaa avuksi. Ja jos olemme rehellisiä, joskus meistä tuntuu, ettei hän aio lainkaan pelastaa meitä tai auttaa meitä. Hänhän näkee ja tietää – miksi minä täällä räpiköin ja kärsin, eikä Jumala reagoi? – tällaisia ajatuksia ja sanoja nousee mieleemme, ja niiden mukana tulee pettymys, masennus ja jopa suuttumus.

Minäkin olen käynyt tämän läpi.

Mutta Taivaallinen Isämme ei seiso syrjässä ja naura, kuten tätini (joka oli silloin ehkä noin 20-vuotias). Ei, hän rakastaa ja säälii meitä, mutta suuressa isällisessä viisaudessaan hän antaa meille mahdollisuuden voittaa pelkomme, kasvaa ja oppia uutta. Joskus meidän täytyy vain seisoa omilla jaloillamme – tai vielä parempi, polvistua – jotta näkisimme ulospääsyn ja ratkaisun.

Jeesus sanoi myrskylle ja merelle: "Vaikene, ole hiljaa!" – ja tuli tyven. Hän uskoi Taivaalliseen Isään, ei omaan pelkoonsa.

Seuraavan kerran, kun huomaat räpiköiväsi paikallasi ja huutavasi pelastusta, muista: Taivaallinen Isä on lähellä eikä hän koskaan salli lapselleen mitään, mikä ei koituisi hänen parhaakseen. Tarvitaan vain uskoa. Jumalalle meidän pelastuksemme on tärkeintä! Hän ei "pelasta" meitä siltä, mikä ei uhkaa meidän pelastustamme. Kannattaako siis pelätä vesikasveja?

Sananlaskut 29:25:"Ihmispelko on ansa, mutta Herraan luottava on turvassa."

Teksti: Liia Kaitanen

Kuva: Funtime