”Jos minun pitäisi laulaa julkisesti, se olisi sama kuin riisuisin itseni alasti ihmisten edessä.
Ei niin voi tapahtua. En ole laulanut 30 vuoteen ja sitäkään ennen en juuri laulanut. Soitin kyllä teini-ikäisenä omaksi ilokseni kitaraa ja lauleskelin itsekseni joitakin omia juttuja, kun en muuta osannut.
Pelkään kuitenkin, että Jumala kutsuu jossain vaiheessa myös soittamaan ja laulamaan, koska olen saanut jo kutsun moneen muuhun mahdottomaan asiaan, jotka olin vartavasten tarkoituksella hylännyt elämästäni.”
Tämän kaltaisen kommentin annoin, kun minulta kysyttiin, voisinko laulaa, kesällä 2021 puoli vuotta heräämiseni jälkeen.
Kolme kuukautta myöhemmin esiinnyin ensimmäisen kerran kitaran kanssa Lohjalla Linnaniemessä pienessä seurakuntamme järjestämässä nuorten venetsialais-illassa. Lauloin kaksi omaa vanhaa laulua, jotka olin tehnyt alle 18-vuotiaana, ennen kuin lopetin soittamisen ja laulamisen kokonaan.
Laulu oli hentoa, epävarmaa, epävireistä, joka tavalla säälittävää, myös kitaran soitto oli mitä se nyt voi olla kahden viikon harjoituksella. Mahtoiko laulu edes kuulua paria metriä kauemmaksi?
Oleellista ei ollut se, miltä esitys kuulosti, vaan se, että otin uskon askeleet ja toimin sen Jumalan kutsun mukaan, jonka olin saanut.
Kutsu oli varsin yksinkertainen.
Minulle tuli selvä ajatus, joka ei varmuudella ollut oma ajatukseni. Tunnistin ajatuksen alkuperän samaksi, jonka olin kokenut aikaisemmin uskoon tullessani. Tiesin, että se tuli minun ulkopuolelta ja se tuli tarpeeseen.
Muutamaa viikkoa aikaisemmin minut oli valittu seurakunnan nuortentyön vastaavaksi henkilöksi Lohjan Adventtiseurakunnassa. Olin rukoillut paljon, että mitä minä tehtävään osaamaton pystyn tekemään ja sitten sain ajatuksen: ”Jos suinkaan, jos edes vähän osaan soittaa ja laulaa, minun tulee tehdä niin Jumalan kunniaksi”.
Jumalan avulla olen rukouksen hengessä harjoitellut lähes päivittäin, tehnyt oman osani. Tilaisuuden tullen olen myös esiintynyt Jumalan kunniaksi, vaikka en ole valmis laulaja enkä soittaja, sitä hetkeä ei taida edes koskaan tulla. Jos sitä odottaisin, elämäni lipuisi ohitseni ja tehtävä jäisi tekemättä.

Kun tarkastelen esiintymistäni ja lauluani, esiintyessä tapahtuu monenlaisia asioita. Siinä olen usein kuin kaltevalla liukkaalla pinnalla. Saattaa olla, että sanat häviävät, tai en näe niitä paperista, ehkä rivit ovat menneet silmissä sekaisin. Ehkä en kuule omaa ääntäni ja tuntuu, että laulan mitä sattuu. Kitaran soinnut tuntuvat sotkeutuvan tai rytmi tuntuu häviävän hallinnasta. Ennen seuraavaa lausetta päässä saattaa olla epävarmuus, että miten tämä nyt menikään, ja vasta aivan viime hetkellä jostakin tulee se oikea sana ja sävel.
Monetkaan näistä asioista eivät välttämättä kuitenkaan näy yleisölle, vaikka esiintyjänä sisimmässäni saatan kokea olevani koko esityksen ajan kuin liukkaalla jäisellä tiellä.
Koen liukastelevani ja liukuvani milloin etuperin, milloin takaperin pitkin tietä juuri ja juuri pysyen pystyssä ja välillä kaadunkin. Ehkä juuri se epätäydellisyys ja heittäytyminen Jumalan kunniaksi vajavaisena on se, mikä koskettaa jonkun sydäntä.
Samanlaisia tuntemuksia voi olla myös meillä Jumalan palvelijoilla meidän elämässämme, kun pyrimme tekemään parhaamme.
Voi tuntua, että monikaan asia ei oikein onnistu meidän evankelioivissa pyrkimyksissä.
Olen tehnyt parhaani, mutta se tuntuu niin vähäiseltä ja riittämättömältä.
Olisin voinut sanoa paremmin tai olisin voinut sanoa enemmän.
Olisin voinut olla kannustavampi ja rohkeampi.
Miksi en sanonut tai tehnyt mitään, vaikka oli tilaisuus?
En olisi jaksanut, mutta pinnistelin vaikka väsytti. Näytin varmaan väsyneeltä…
Nämä ovat tuttuja ajatuksia monille, jotka pyrkivät seuraamaan sydämen ääntä.
Jumala kuitenkin käyttää meitä heikkoja, puutteellisia ja vajavaisia ihmisiä välikappaleina siinä tärkeässä tehtävässä, joka meille on annettu. Tärkeintä on, että me otetaan niitä uskon askeleita, oli ne sitten miten pieniä ja haparoivia hyvänsä. Rukouksen hengessä lähdetään jokaiseen päivään ja pyritään Jumalan avulla tekemään parhaamme.
Vaikka minusta tuntuisi, että vain liukastelen, kaikki on kuitenkin Jumalan käsissä.
Se, miltä asiat ehkä näyttävät jonkun toisen kokemana, voi olla kaunista ja sointuvaa. Oikeita sanoja oikeaan aikaan, taivaallista viisautta vaikeissa hetkissä, huomioon ottamista, kun kaikki muut ovat kääntyneet pois. Rohkaisun sanoja. Jopa pelkkä hymy oikeassa paikassa voi muuttaa toisen päivän suunnan.
Heikkouden tuntien emme ylpisty.
Katse luotuna Jeesukseen emme masennu.
Pyrkiessämme tuomaan Jumalalle kunnian, pilkka, iva ja arvostelut eivät satuta, koska emme hae kunniaa itsellemme.
Ristin juurelta ei kaadu, koska olen jo polvillani.
Kohotetuin käsin luon katseeni kohti taivasta ja huokaan rukouksen Jumalalle. Tässä olen, sinun palvelijasi, käytä minua, lähetä minut!
Yhteistyössä taivaallisen kanssa tahdon tehdä oman osani Jumalan kunniaksi.
Kiitos heikkoudestani, että sinä, Jumalani, pääset esille.
Teksti ja kuva: Sami Salmela
Comments