Lovatnet

Asuntoauton lämpömittari näyttää +29 ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta (15.7.2025). Päivä on vasta taittunut iltapäiväksi ja takana on jo 300 km mutkittelevaa, mäkistä tietä, kapeita kohtia, tunneleita ja hiukan pelottaviakin tieosuuksia. Odottavin mielin lähestymme ystäväperheen kanssa sovittua tapaamispaikkaa turkoosin sinisen lumoavan kauniin Lovatnet-järven rannalla. Lovatnet on järvi Strynin kunnassa Vestlandin läänissä Norjassa. Se sijaitsee noin 2 km Loenin kylästä.

Lovatnet

Viimeiset vajaat neljä kilometriä mutkittelemme järven rannalla kapeaa tietä. Suomessa moni pyörätie on leveämpi kuin tämä melko vilkas rantatie, jonka varressa on hotelli ja leirintäalueita ja monia uimarantoja. Tasaisin välimatkoin siellä täällä on kohtaamispaikkoja, mutta 2,3 m leveän ja 7,5m pitkän asuntoauton kanssa on enemmän kuin haastavaa kohdata vastaantulevaa liikennettä missä kohdassa tahansa. Jokainen mutka on riski ja joka hetki on oltava varuillaan ja valmiina reagoimaan yllättäviin tilanteisiin.

Helpottuneina saavumme sovitulle uimarannalle. Ystävämme osoittavat meille paikan heidän asuntoautonsa viereen vasemmalle johtavaa tietä 30 metriä ylämäkeä pienelle tasanteelle, johon mahtuu sopivasti kaksi asuntoautoa. Rannan parkkipaikka näytti olevan aivan täynnä. Henkilöautoja oli pysäköity melko huolimattomaan epäjärjestykseen ohi varsinaisen parkkipaikan pitkin tien vartta, mihin nyt kukakin auton sattui saamaan. Meidän oli tarkoitus ajaa paikan ainoalle vapaalle paikalle tuolle tasanteelle, muuten meidän olisi pitänyt palata takaisin kapeaa tietä ja muuttaa suunnitelma olla yhdessä yö tuolla luonnonkauniilla paikalla.

Kääntyessäni vasemmalle ylämäkeen katsoin huolestuneena tien molemmin puolin pysäköityjä autoja. Oikealla oli kolme autoa ja vasemmalla yksi juuri risteyksen kohdalla. Niiden väliin jäänyt tila riittäisi juuri ja juuri meidän kokoiselle autolle. Uskoin, että pystyisin menemään kahden ensimmäisen auton välistä ja otin tavallista suuremman riskin. Seuraavan valkoisen uuden Toyota HR-C:n toisella puolella ei ollut autoa vaan metrin syvyinen oja. Olin selvittänyt ensimmäisen esteen kunnialla vain muutaman sentin päästä kummallakin puolella olleista autoista, mutta sitten alkoivat ongelmat.

Edellisen yön olimme viettäneet Sør-Fronin kirkon pihassa lähellä Lillehammeria. Ennen aamupalaa vaimoni kanssa tapamme mukaan pidimme yhteisen rukouksen, jossa annoimme itsemme, elämämme ja kaiken, mitä meillä on, kaikkivaltiaan Jumalan käteen ja pyysimme suojelevat enkelit vierellemme kuluvan päivän ajaksi, erityisesti liikenteeseen, kun ajamme vaarallisia teitä. Tämä rukoukseni tuli elävästi mieleeni, kun ohitin valkoista autoa ja huomasin, että ojan reuna olikin pehmeämpi ja jouduin kääntämään ohjauspyörää oikealle. Olin Toyotan vasemman peilin kohdalla kääntäessäni rattia tuota autoa kohden. Tunsin, että autojen kyljet ottivat yhteen. Ajattelin, että jostain syystä Jumala salli meidän kolaroida.

Nousimme liukkaan tuntuista soratietä, jossa oli kuivaa erikokoista irtonaista kiveä ja pölyävää irtonaista maata. Sen sijaan, että olisin hiljentänyt vauhtia tai pysähtynyt, jouduin painamaan kaasua päästäkseni mäen ylös. Luiston estosta huolimatta 3500 kiloinen auto pyöritti irtonaista maata ja ruopi pölyä ilmaan. Muussa tapauksessa tilanne olisi vielä hankalampi, jos jäisin vielä jumiin ja auto liukuisi hallitsemattomasti taaksepäin uudelleen liikkeelle lähdettäessä ja kaatuisin ehkä ojaan tai ajautuisin myös takana olevan auton päälle.

Koko matkan meidän etuoven kohdalta taaksepäin tunsin, että autojen kyljet hankasivat toisiaan vasten.

Kädet täristen pääsin tasanteelle ystäväperheen auton viereen. Kipusin reippaasti autosta ulos tarkastelemaan automme oikeaa kylkeä todeten hämmästyneenä, että mitään ei ollut mennyt rikki. Juoksin valkoisen Toyotan kohdalle, jonka takana olevasta autosta mieshenkilö puhutteli ja kysyi: ”Sinäkö ajoit tuota asuntoautoa? Sinä osuit tuohon edessä olevaan autoon niin pahasti, että koko auto heilui” (vapaa suomennos). Samalla tarkastelin kolhimaani valkoista autoa ja yhä hämmästyneempänä totesin, että tästäkään autosta ei ole mitään hajonnut. Missään ei ole edes jälkeä, vaikka koko auto heilui kosketuksesta. Peilikin on aivan ehjä. Miten se voi olla mahdollista? Kerroin tämän tuolle silminnäkijälle, joka sanoi: ”Olet kyllä erityisen onnekas.” Vastasin: ”Kiitos Jumalalle!”

Satamassa ja suuremmissa laitureissa, joihin saapuu kalliita veneitä, laitureihin on saatettu kiinnittää renkaita tai lepuuttajia suojelemaan arvokkaita veneitä. Jos vene osuu laituriin, tuo rengas tai lepuuttaja ottaa iskun vastaan ja osuma ei tee jälkeä veneeseen. Jos veneen kylki on vaarassa raapia toista venettä, väliin laitetaan lepuuttaja.

Osuman saanut Toyota ja rengas joka toimi ”lepuuttajana”. Takana näkyy ahdas väli, josta ajoin ylös mäkeen. Taustalla Lovatnet ja uimaranta.

Jostain syystä tuon uuden Toyotan kuski oli kääntänyt eturenkaat reilusti vasemmalle ja tuo kääntynyt rengas toimi ikään lepuuttajana, kun autot raapivat toisiaan. Rengas jätti meidän auton alahelmaan viisi metriä pitkän mustan kumin värjäämän hankauman tekemättä mitään vahinkoa.

Ymmärtäessäni tilanteen ihmeellisyyden kiitin ja ylistin Jumalaa ja ajattelin, kuinka Jumala voikaan etukäteen järjestää ”lepuuttajan” kahden auton väliin, jos omasta virhearvioistani johtuen on vääjäämätöntä, että se johtaa osumaan.

En osaa sanoa, miksi joskus pellit kolisevat yhteen ja tulee suuria vahinkoja, jopa menetetään ihmishenkiä. Tämän kokemuksemme haluan kuitenkin tuoda Jumalan kunniaksi ja todistukseksi siitä, että suojaavat enkelit ovat meidän vierellämme.

Rohkaisen aloittamaan päivän aamulla Jumalalle antautumisella. Tulee sitten päivän aikana vastaan mitä hyvänsä, myötäistä tai vastaista, on varma, että Jumala on siinä kaikessa sinun kanssasi.

Joosua 1:9

Muista, että olen sanonut sinulle: ”Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.”

Teksti ja kuvat: Sami Salmela