Oma Eeden

Syksyllä 1788 Bounty-niminen laiva saapui Tahitille noutamaan leipäpuun taimia. Kun työ oli tehty, oli aika palata Englantiin, ja laiva miehistöineen lähti matkaan. Mutta kapteenin vaatimaa tiukkaa kuria vastustaneet brittiläiset merimiehet alkoivat kapinoida, valtasivat laivan, pakottivat kapteenin ja muutamat kapteenille uskollisina pysyneet merimiehet pieneen veneeseen ja suuntasivat takaisin Tahitille. Jotkut merimiehistä päättivät jäädä saarelle, kun taas toiset lähtivät etsimään paikkaa, josta brittiläisten viranomaisten väistämätön rangaistusoperaatio ei heitä löytäisi.

Monien päivien ajan he tutkivat karttoja etsien turvapaikkaa, kunnes lopulta löysivät pienen Pitcairnin saaren. Bounty purjehti tälle saarelle ja rantautui sen rannoille 23. tammikuuta 1790. Saarta pidettiin asumattomana, ja lisäksi se sijaitsi kaukana muista valtameren saarista, joten kapinallisten löytäminen Pitcairnilta oli epätodennäköistä. Siksi saaresta olisi voinut tulla turvapaikka tälle pienelle ihmisryhmälle. Joukko oli tosiaankin pieni, sillä Pitcairnille rantautui vain 27 ihmistä, joista 9 oli eurooppalaista, 6 polynesialaismiestä ja 12 polynesialaista naista. Elämä saarella ei ollut helppoa; arkielämän ongelmien lisäksi kaikilla merimiehillä oli kapinallinen luonne, ja koska he eivät tulleet toimeen keskenään, konfliktit yleistyivät. Jonkin ajan kuluttua he oppivat valmistamaan alkoholia paikallisista kasveista, ja silloin konflikteista, juopumuksesta ja tappeluista tuli arkipäivää. Lähes koko saaren miespuolinen väestö menehtyi, ja jäljelle jäi vain kaksi miestä, Adams ja Young, sekä naisia ja lapsia. Lajitellessaan mukanaan tuomiaan tavaroita he löysivät Raamatun, ja miehet päättivät käyttää tätä kirjaa opettaakseen lukutaidottomia lukemaan. Jonkin ajan kuluttua tämä kirja muutti koko saaren elämän: asukkaista tuli ystävällisiä ja rauhallisia, he eivät enää juoneet alkoholia, ja pian koko saaren väestöstä tuli kristittyjä. John Adamsista tuli yhteisön pappi, jonka elämä muuttui radikaalisti.

Vuonna 1809 saarelle saapui amerikkalainen alus - ensimmäinen sen jälkeen, kun Bountyn merimiehet olivat sinne asettuneet. Laivan kapteeni M. Folger kuuli Adamsilta heidän tarinansa sekä kuvauksen saarelaisten hengellisestä muutoksesta. Palattuaan kotiin Folger kertoi saaresta ja ainutlaatuisesta tarinasta, minkä jälkeen Pitcairn alkoi saavuttaa maailmanlaajuista mainetta. Laivoja kaikkialta maailmasta tuli saarelle, jotta ihmiset saivat omin silmin nähdä entisten kapinallisten yhteisön, josta oli tullut kristitty. Näiden tulokkaiden joukossa oli myös huijareita, joita sinne houkutteli halu saada valtaa saarella. Saari selvisi myös uskonnollisten fanaatikkojen saapumisesta, jotka pyrkivät muuttamaan sen keskiaikaiseksi luostariksi, jossa olisi käytössä ruumiillisia kuritusmenetelmiä.

Vuonna 1841 Iso-Britannia otti saaren hallintaansa. Sinne rakennettiin Adamstownin kaupunki, jossa oli mm. kirkko, koulu ja kirjasto. Vuonna 1876 laiva toi saarelle uskonnollista kirjallisuutta, jonka olivat sinne lähettäneet muutamat seitsemännen päivän adventistikirkon johtohenkilöt. Saaren asukkaat alkoivat tutkia näitä kirjoja ja verrata niitä Raamattuun. He näkivät, että tuon kirkon opetukset olivat täysin Raamatun mukaisia. Vuonna 1886 adventistilähetyssaarnaaja John Tay saapui Pitcairnille Oaklandista, Kaliforniasta. Pitkät päivät kuluivat yhteisissä keskusteluissa Raamatun aiheista, kysymyksissä ja vastauksissa, ja 1800-luvun lopulla kaikki Pitcairnin saaren asukkaat hyväksyivät nämä opetukset ja liittyivät seitsemännen päivän adventisteihin. Siitä lähtien joka lauantai saarella on ollut juhlapäivä: koko väestö kokoontuu kirkkoon, laulu kaikuu, eikä kukaan tee mitään työtä, koska he viettävät tätä pyhää päivää. Ne, jotka saapuivat tälle saarelle lauantaina, sanoivat: "Paratiisi on jo saapunut tälle saarelle." Tämä epätavallinen tarina alkoi houkutella turisteja, ja saaresta tuli erittäin suosittu. Ihmiset puhuivat siitä "Paratiisisaarena" ja kutsuivat sitä "Bountyksi" sen laivan nimen mukaan, jolla merimiehet olivat saapuneet.

Se on ihmeellistä: "Paratiisisaari". Mietin, millaista elämä olisi paratiisissa? Me kaikki alitajuisesti kuvittelemme paratiisin ikuisena kesänä, monimuotoisena, kauniina kasvillisuutena, runsaina kukkina ja kaikkialla vallitsevana rauhana. Todennäköisesti syvällä sisimmässään kaikki haaveilevat juuri sellaisesta elämästä.

Mustanmeren rannikolla asuva ystävättäreni kertoi minulle, että heidän naapurustossaan on myytävänä tontteja, ja sinne uskonveljemme ovat perustamassa yhteisöä. Heidän ajatuksenaan on yhdistää samanhenkisiä ihmisiä, ja jokaisella olisi oma "Eedenin puutarhansa", jossa voi kasvattaa kaikenlaisia ​​kasveja ja puita, koska ilmasto on niille suotuisa. Lisäksi siellä on pieni tehdas, joka valmistaa vegaanisia tuotteita, joista on tullut suosittuja paitsi omassa maassamme myös ulkomailla. Tämä idea viehättää minua, koska maaseudulla asuvilla on etulyöntiasema kaupunkilaisiin verrattuna: he voivat katsella Jumalan luomakuntaa ympäri vuoden. Sain myös tietää, että Espanjassa voi ostaa kokonaisen kylän talon hinnalla! Mikä loistava idea! Osta kokonainen kylä vuorilta, upeasta ilmastosta, ja kutsu ystäväsi sinne asumaan!

Maalla asuminen on todella ihanaa! Elämä Eedenin paratiisissa oli varmaan samankaltaista. Silloin oli ihana ilmasto, ei ollut talvea, ei ollut meluisia kaupunkeja ja tehtaita. Ihmisillä oli mielenkiintoinen harrastus – puutarhanhoito. Oman puutarhan hoito tuo iloa: voit katsella luonnon kauneutta ja yhdistä työn ja luovuuden henkilökohtaisen vapauden puitteissa, jossa olet omien toimiesi herra, ilmaiset itseäsi ja rakennat ympäröivää maailmaa. Kaikki se antaa sinulle energiaa ja inspiraatiota.

Tiedän tämän, koska vietin lapsuuteni maalla, ja minulla on siitä edelleen lämpimät muistot. Talomme sijaitsi kylän laidalla joen lähellä, ja joen takana oli pieni metsä. Puutarha oli täynnä erilaisia ​​puita ja monia viinirypälelajikkeita. Kevään tullen koko puutarha kukki valkoisia ja vaaleanpunaisia ​​kukkia: ensin aprikoosit kukkivat, ja sitten joka viikko kukkivat uudet puulajit, ja useiden viikkojen ajan puutarha tuoksui ja oli täynnä pieniä kukkien terälehtiä kuin peitto. On hämmästyttävää, miten Herra on luonut hedelmäpuut niin, että jokaisella lajilla on oma aikansa: ensimmäiset alkavat kypsyä alkukesästä ja sitten eri lajit kypsyvät joka viikko omalla vuorollaan. Näin meillä oli hedelmiä kaiken aikaa kesästä syksyyn, ja lisäksi niitä riitti säilöön koko talveksi. Kylämme asukkaat rakastavat kukkia, ja komeita kukkapenkkejä kasvaa jokaisen pihan lähellä. Siskoni ja minä rakastimme leikkiä puiden ja kukkien keskellä, sekä metsässä ja joen varrella! Kun muutimme kaupunkiin, minua säälitti lapset, jotka leikkivät pienillä leikkikentillä, joissa oli vain pieni hiekkalaatikko, vain muutama rautainen leikkiteline ja kaikki oli asfaltin ympäröimää. Lapsille ei ole suurempaa siunausta kuin elämä maalla.

Kristitty kirjailija E. White kirjoitti kirjan "Country Life". Tässä on lainaus kirjasta: "Katselen näitä kukkia, ja joka kerta kun katson niitä, ajattelen Eedeniä. Ne ovat ilmaus Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Näin Hän antaa meille tässä maailmassa vähän esimakua Eedenistä. Hän haluaa meidän nauttivan Hänen luomakuntansa kauniista asioista ja näkevän niissä ilmaisun siitä, mitä Hän tekee hyväksemme." (Ellen White: Maaseudun elämä)

Teksti ja kuva: Olga Drahan