Se oli sekunnista kiinni!

Oli helmikuinen ilta, ystävänpäivän ilta, kun kaikessa rauhassa olin parin ystäväni kanssa automatkalla Etelä-Suomessa. Keli oli hyvä ja niin oli autokin. Meillä oli hyvä keskustelu käynnissä, kun yhtäkkiä huomasimme ison hirven ylittämässä tietä reilut parikymmentä metriä edessämme. Olin joskus aiemmin myös nähnyt hirviä tielläni, mutten koskaan niin lähellä. Peurat (aina turvallisella etäisyydellä) olivat tulleet tutuimmiksi, ja joskus pienet eläimetkin. Olin aikoja sitten törmännyt jänikseen, ja mahdollisesti pariin lintuun, mutta pahin törmäykseni oli vain johtanut jäähdyttimen toimimattomuuteen, ja aina oli saatu auto korjattua melko pienellä vaivalla. Nyt oli eri tilanne. Hirvi oli iso, ja se oli lähellä.

Sain painettua jarrua ehkä sekunnin verran, ja oivalsin vähän myöhemmin, että se sekunti taisi pelastaa meidät. Auton konepelti nousi rutussa ylöspäin 15 – 20 senttimetriä, mutta auto jatkoi matkaansa, ja ajattelin siinä hetkessä, että se oli ollut aika pieni törmäys (kovasta törmäysäänestä huolimatta), ja hirvi oli kenties selvinnyt. Kanssamatkaajat huomasivat ennen minua savun hajua (itse luulin muuksi), ja pysähdyin hetken päästä bussipysäkille. Auton moottori ei onneksi palanut: savu, jota ensin itse luulin vain pöllyäväksi lumeksi, häipyi melko nopeasti. Järkeilin, että se oli tullut jäähdytinnesteestä moottorin päällä, ensimmäinen havaintoni kun oli että letku oli irti tai rikki. Oli jo pimeää, mutta kohta koko kauheus valkeni meille: auton koko etuosa (paitsi oikea valoumpio) oli mennyt säpäleiksi, ja tuntui ihmeelliseltä että olin kolarin jälkeen vielä ajanut pari kilometriä. Olimme sen verran lähellä määränpäätä, että varmaan olisin sinne pyrkinyt, ilman savua. Auto ei myöskään heti ilmoittanut mistään viasta, mutta hetken päästä tuli kojelautaan ilmoitus valo-ongelmasta sekä korkeasta moottorin lämpötilasta. Onneksi meidät haettiin kohta ystävieni luokse, ja ennen sitä sain myös tehtyä hätäkeskukseen ilmoituksen tapahtumasta.  

Yön jälkeen poikani tuli seuraavana aamuna hakemaan minut vaimoni autolla. Hän oli nähnyt autoni, ja paluumatkalla hänen luokseen pysähdyimme tarkistamaan tilannetta. Auto näytti, jos mahdollista, vielä kurjemmalta, ja parin kilometrin päästä emme voineet olla huomaamatta kolaripaikkaa.

Oli pienikokoista rojua noin 30 metrin matkalla, ja selvisi että jarrutuksesta ja/tai törmäyksestä auto oli melkein kulkenut vasempaan ojaan, heittäen hirven ojaan. Aamulla siitä ei näkynyt mitään, joko metsästäjät olivat löytäneet, ja lopettaneet sen kärsimykset, tai se oli jatkanut matkaansa, kenties palannut takaisin sinne, mistä se tuli? Ainoat todisteet siitä, että kyseessä oli hirvi (paitsi että me näimme sen) oli muutama karvapallo maassa sekä autoni vasemmassa etukyljessä. Löysin myös ehjän rekisterikilpeni, ja vain vähän rikki menneen vasemman ajovaloumpion. Siivosimme rojut talteen, ja jatkoimme matkaa.

Se oli yhdestä sekunnista kiinni, ettemme törmänneet täydellä vauhdilla hirveen, ja mitä siitä olisi seurannut, sitä voimme vain kuvitella. Olisinko edes olemassa, ja kirjoittamassa tätä blogia? Olisivatko muut loukkaantuneet tai jopa kuolleet? Olin jo pari päivää ennen tätä rukoillut vaimoni kanssa suojelusta tuleviin päiviin ja automatkoihin, parikin kertaa. Minulla oli jopa ollut ajatus siitä, että Jumala aina varjelee automatkojani, kun aika usein kyydissäni on muita, sekä usein myös muiden tavaroita, joita vien perille. Ikään kuin Jumala palkitsisi minua siitä että autan muita! Jopa kohtalokkaalla matkalla, ennen hirveen törmäämistä, olimme keskustelleet Jumalan varjeluksesta liikenteessä. Tämä ajattelutapani, ettei koskaan tapahdu mitään, se häipyi mielestäni pois, mutta osa siitä, tärkein osa, se jäi. Jumala todella varjeli, loukkaantumasta tai kuolemasta. Auto saattoi mennä lunastuskuntoon, mutta meille ei tapahtunut mitään fyysistä vahinkoa, eikä autossa oleviin tavaroihinkaan. Itse asiassa turvatyynyt eivät edes lauenneet, meillä oli parempi turva Jumalassa. Toki tilanne oli traumaattinen meille, mutta selvisimme siitäkin.

Tätä kirjoittaessani eräs ystäväni soitti ja lauloi tuoreita laulujaan minulle, jotta voisin tehdä niihin nuotit. Kun hän pääsi ensimmäisen laulunsa ensimmäisen säkeistön viimeiseen lauseeseen, en voinut olla huomaamatta, miten hyvin se lause kuvasi kokemustani. Edeltävä lause kuuluu näin: ”Pimeässä laaksossa olla saan mä turvassa”, ja kyseinen lause jäi soimaan päähän, se kuuluu näin: ”Sinä Herra johdatat matkaani.” Ja näin todellakin kävi!

Teksti: Boris Källman

Kuvat: Boris ja Alex Källman