Turvavyö

Tänä syksynä monet meistä ovat sairastaneet flunssaa. Se ei ole miellyttävintä aikaa elämässä, kun olet sairas. Mutta joskus juuri sairauden aikana tapahtuu asioita, jotka ovat aivan ihmeellisiä!

Haluan kirjoittaa teille, mitä tapahtui pari viikkoa sitten.

Sukulaiseni Lena, joka asuu Espoossa lähellä meitä, sairastui keuhkokuumeeseen. 10 päivän antibioottikurin jälkeen hän päätti, että oli saanut tarpeekseen sairastamisesta ja meni töihin. Tosin hän tunsi itsensä vielä melko heikoksi. Kaksi päivää myöhemmin illalla minä sain itkuisen puhelun hänen tyttäreltään: äidillä on tosi paha olo, hän ei pysty puhumaan eikä liikkumaan, mitä tehdä? Soitin ambulanssin ja kiiruhdin autolla heidän luokseen.

Lenan tila oli todella erittäin huono, kova kipu rinnassa esti häntä hengittämästä ja hänen yleiskuntonsa oli niin heikko, että hän pystyi tuskin istumaan. Ensihoitajat antoivat hänelle kipulääkettä ja sanoivat, että hänen oli mentävä heti tutkittavaksi sairaalaan joko taksilla tai jonkun kyydissä. Sanoin, että voin toki viedä hänet sairaalaan. Ajoin auton aivan sisäänkäynnille, ja Lena pääsi poikansa ja tyttärensä tukemana autoon ja lyyhistyi takapenkille makaamaan.

”Herra”, ajatus tuli heti ja automaattisesti päähäni, ”tee jotain, jotta turvavyösignaali ei huutaisi!” Autossani on erittäin herkkä turvavyöjärjestelmä, ja jos laitan vaikka tavallisen kauppakassin takapenkille, hälytys alkaa huutaa erittäin kovaa ja pitkään, kunnes poistan kassin istuimelta tai kiinnitän vyön.

Lena oli takapenkillä makaamassa, ja olisi ollut hyvin vaikeaa ja aikaa vievää yrittää kiinnittää hänen turvavyönsä. Siksi rukoilin näin.

Lähdin ajamaan odottaen, että turvavyön hälytys alkaa kohta huutaa. Mutta autossa vallitsi hiljaisuus. ”Herra, kiitos, että se on hiljaa nyt” - rukoilin ja jatkoin ajamista. Koko matkan sairaalaan autossa oli hiljaista, turvavyön hälytys ei toiminut.

Kun tulimme Jorviin, otin pyörätuolin, autoin Lenan siihen ja menimme päivystykseen. Vietimme siellä yli viisi tuntia. Hänelle tehtiin erilaisia tutkimuksia, annettiin enemmän lääkkeitä ja hänen tilansa alkoi hitaasti tulla paremmaksi. Jossain vaiheessa hän näki kaksi naista, jotka myös odottivat päivystyksessä. Hän katsoi heitä ja kysyi: ”Oletteko te naapureitani?” ja kertoi osoitteensa. Kävi ilmi, että he asuivat samassa talossa kuin Lena! He tutustuivat toisiinsa, alkoivat jutella ja sopivat tapaamisesta.

Sen jälkeen Lena sanoi minulle: ”Nyt tiedän, miksi olen täällä! Tämä on vastaus rukoukseeni! Olin rukoillut ja pyytänyt Herraa useita kuukausia, että voisin jotenkin tutustua talossani asuviin ukrainalaisiin, mutta se ei onnistunut. Ja nyt Herra on vastannut rukoukseeni! Tämän vuoksi kannatti sairastua!”

Kiitimme yhdessä Herraa siitä, että pelastuksemme ja jokaisen ihmisen iankaikkinen kohtalo on hänelle niin tärkeä. Paljon tärkeämpää kuin väliaikaiset maalliset ongelmamme ja sairautemme. Jumala osaa kääntää kaiken niiden hyväksi, jotka rakastavat Häntä!

Ymmärrys tästä toi ilon sydämeemme, ja myös Lenan olo helpotti. Hän sai lääkäriltä ohjeita ja luvan mennä kotiin.

Kun Lena istuutui auton takapenkille ja minä lähdin ajamaan, kovaääninen turvavyön hälytys soi välittömästi. En ollut koskaan ennen ollut niin iloinen tuosta äänestä! Se muistutti minua siitä, että Herra on aina kanssamme ja voi tarvittaessa helposti vaikuttaa myös auton koneistoon, kun Hänen lapsensa tarvitsevat sitä.

”Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.”

Toinen kirje korinttilaisille 12:10

Teksti: Liia Kaitanen

Kuvat: Giorgio Trovato ja Kelly Sikkema on Unsplash