Uskon askel

Olin valmistautunut huolella esiintymistä varten vastatakseni kutsuun, jonka olin saanut jo hyvän aikaa sitten. Jollekin kolmen laulun esittäminen vieraiden ihmisten edessä ja tuntemattomassa paikassa on aivan rutiini asia - minulle sellainen on valtava uskon askel.

Kyse oli Helluntaiseurakunnan järjestämästä ”katukahvilasta” Routiolla, Sinivuokon kerhotilassa. Tilaisuuden mainoksessa lukee: "Hyvää sanaa ja leppoisaa olemista, kahvittelua, yhdessäoloa, musiikkia ja leivän jakoa”. Juurikaan tämän enempää en tiennyt, mitä on odotettavissa.

Keskiviikkona 26.11. iltapäivällä, kun vielä oli valoisaa, kävelen kitaralaukku olallani kohti osoitetta, jonka olin saanut. Melkein perillä kohtaan kaksi vanhempaa naista rollaattorin kanssa ja kysyn heiltä, onko täälläpäin katukahvila. Vastaukseksi saan tarkan ohjeen, aina kerhotilan ovelle asti kerrostalon alakerrassa.

Sisällä minut otetaan ystävällisesti vastaan ja tilaisuudesta vastaava vanhempi pariskunta antaa ohjeita siitä, mikä on minun osuuteni. Saan kuulla toiveen, että vuorollani pidän puheen ja voin laulaa laulut, jotka olen varannut. Varsinaisesti en ollut varautunut puheeseen ja tässä kohdassa olisin normaalisti jo säikähtänyt, mutta kiinnitin huomiota, kuinka nyt sydämessäni oli rauha ja vastasin luottavaisesti, että kyllä voin pitää puheen ennen lauluja ja voin sanoa jotakin niiden välissäkin.

Kysyn, kuinka hengellisiä nämä tilaisuudet yleensä ovat ja onko yleisössä uskovaisia. ”On täällä muutama uskovainenkin ja minun mielestäni ohjelma saa olla hengellistä, koska onhan järjestäjänä seurakunta. Jos hengellisyydestä tulee ongelmia, niin minä otan vastuun” sanoi ohjeita antanut henkilö. Tämä saa minut mietteliääksi sen suhteen, mitä lauluja olin varannut esitettäväksi ja päädyn vaihtamaan yhden laulun hiukan vähemmän syvälliseksi.

Olin käynyt rukoustaistelua useamman päivän ajan erityisesti tätä esiintymistä varten. Olin kamppaillut sen kanssa, miksi ylipäänsä minun pitää mennä soittamaan ja laulamaan, kun se on vielä niin epävarmaakin. Sydämessäni on kuitenkin jokin käsittämätön palo, joka ajaa toimimaan, vaikka tiedän puutteeni ja heikkouteni. Uskon, että syy on Jumalalle antautumisessa. Rukouksessani pyydän, että Jumala vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Heikkoudessani pyydän, että Pyhä Henki varustaa siihen tarvittavalla tavalla. Luonnollinen jatkumo tähän rukoukseen on uskon askel.

Astun ihmisten eteen tekemään sen, minkä takia olin tullut paikalle. Puhuessani, sisällä sisimmässäni kiinnitän huomiota ja ihmettelen,  kuinka minä puhun ilman papereita, tietäen juuri sen, mitä pitää sanoa. Tiedän, että se ei ole minulle tyypillistä. Huomaan eläytyväni kehollani sanoihin, joita puhun. Kiinnitän huomiota siihen, kuinka nostan käteni ylös korostaen sanojani, ihmetellen sisimmässäni: nostinko juuri käteni ylös?  Tämäkään ei ole tyypillistä käytöstäni esiintymisessäni.

Laulaessani kiinnitän huomiota ääneeni, joka tuntuu soivan toisella tavalla kuin yksin kotona laulaessa, aivan kuin siinä olisi jotain enemmän. Soitto soljuu niin kuin olin harjoitellut ilman ongelmia. Rakkaus, ilo ja rauha sydämessäni puhuin ja lauloin Jumalan kunniaksi.

Tilaisuuden jälkeen kiitän Jumalaa siitä armolahjasta, jonka olin saanut osakseni tuossa hetkessä. Tuosta kiitollisuudesta kumpuaa myös tämä kirjoitus. Kiitos ja kunnia Jeesukselle Kristukselle, Kuningasten Kuninkaalle ja Herrain Herralle, maailman kaikkeuden lailliselle hallitsijalle, joka on avannut pelastuksen oven jokaiselle ihmiselle käydä siitä sisälle. Oi Herra, auta meitä tekemään oma osamme yhteistyössä taivaallisen kanssa, saavuttaaksemme jokaisen sielun, ohjataksemme tuosta pelastuksen ovesta sisälle.

Valvokaa, pysykää uskossanne lujina. Olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki minkä teette, tehkää rakastavin mielin.

1. Kor. 16:13-14

Teksti ja kuva: Sami Salmela