Älä pelkää!

Kävelimme mieheni kanssa tavallista metsäpolkua Bulgarian vuoristoalueella. Kuuntelimme lintujen laulua, poikkesimme pienen lammen rantaan, nautimme luonnon rauhasta, loppukesän lämmöstä ja lomasta. Reitti oli hyvin merkitty, tarkoituksemme oli kävellä vain muutama kilometri ja palata sitten takaisin majapaikkaamme. Ei mitään pitkää vaellusta tällä kertaa.

Jonkin ajan päästä metsän keskellä näkyi jokin rakennus, sen takana toinen isompi. Huomasimme sen olevan jokin hylätty, autio talo, varmaan entinen lomakoti tai jonkinlainen hotelli – tällä alueella sellaisia on paljon. 

Taloa lähestyessämme alkoi kuulua koiran haukkumista. Jatkoin polku pitkin, haukkuva koira tuli puiden keskeltä esiin, ja pian huomasin toisen koiran makaavan maassa yhden puun alla. Palasin hieman takaisin päin mieheni luo.

Sattuneista syistä en ottanut itse pennuista kuvaa :) Kuvistuskuva / Unsplash

Lähdimme kiertämään taloa toiselta puolelta – kulkukoirista kun ei koskaan oikein tiedä.

Talon kulman takaa alkoi sieltäkin kuulua haukuntaa, ja ensin esiin tuli kaksi koiranpentua, sitten kolmas, pian niitä oli viisi. Ne olivat jonkin matkan päässä, haukkuivat ja heiluttivat häntäänsä – ei siis tuntunut olevan mitään hätää. Pian niiden joukkoon tuli isompi koira, ilmeisesti pentujen emo. 

Meistä alkoi kuitenkin tuntua siltä, että emme jatkakaan kulkuamme sitä kautta. Käännyimme takaisin ja nyt vastassa olikin tuo ensimmäinen haukkuja talon toiselta puolelta. Ja sen seuraan oli liittynyt jo pari muutakin koiraa, kaikki haukkuivat. Meidän olo alkoi olla melko epämukava. Koirien ilmeet, olemus ja haukunta muuttuivat - enää ne eivät kuulostaneet ystävällisiltä. Äänekkäimpänä joukkoa tuntui johtavan iso narttukoira, jolla varmaan oli silläkin pennut siellä metsässä, mikä sai sen puolustamaan reviiriään ärhäkkäästi.

Yritimme olla rauhallisia, jotteivät koirat aisti meidän hiipivää pelkoa. Tunsin sydämeni sykkeen kohoavan, mieheni meinasi kompastua kaatuneen puun oksiin, koirat jatkoivat haukkumistaan. Mielessämme molemmat rukoilimme, että auta Jeesus ja varjele. Pääsimmekin turvallisesti metsäpolulle ja onneksemme koirat eivät lähteneet seuraamaan. Jonkin aikaa kuulimme yhä harvenevaa haukuntaa. Ilmeisesti olimme jo lauman reviirin ulkopuolella emmekä enää olleet koirien mielestä uhka niille. 

Takaisin päin kävellessämme pohdimme juuri kokemaamme. Ehkä Jumala varjeli meidät joltakin pahemmalta, kun emme voineet kävellä reittiä pidemmälle? Tai ehkä me tarvitsimme opetuksen pelosta ja varjeluksesta?

Raamatussa Jumala sanoo todella monta kertaa: Älä pelkää! Hän siis tietää meidän pelkäävän ja siksi rohkaisee meitä. Eihän se, joka ei pelkää, tarvitse rohkaisun sanoja.

On olemassa monenlaista, erilaista pelkoa. Terve, hyvä pelko suojelee meitä. Se saa meidät pysähtymään, harkitsemaan, pyytämään apua, tarvittaessa perääntymään tai jopa pakenemaan. Tällaista pelkoa mekin mieheni kanssa tunsimme villiintyneiden, omaa aluettaan ja pentujaan suojelevien kulkukoirien keskellä. Senkin keskellä Jumala kyllä oli kanssamme ja sanoi: Älkää pelätkö, minä olen kanssanne, minä suojelen ja varjelen. Jumalaan luottaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisimme uhmata vaaraa ja odottaa Jumalan auttavan meitä silloin, kun olisi viisainta väistyä, lopettaa tai perääntyä.

Jumalan läsnäolo voi antaa rauhan sydämeen pelonkin keskellä, ja pelko alkaa väistyä. Jumalan kanssa voimme voittaa pelkomme tai pelon tunteesta huolimatta tehdä sen, mikä on tarpeen tehdä. Rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan se, joka pelosta huolimatta toimii. Jumala voi jopa kutsua meitä tekemään asioita, jotka pelottavat. Mutta juuri silloin saamme luottaa hänen lupaukseensa: ”Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi. Älä pälyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.” Jes. 41:10

On myös epätervettä pelkoa, turhaa ja aiheetonta pelkoa. Se voi lamaannuttaa, estää toimimasta silloinkin, kun siihen ei ole todellista syytä. Vanhemmat voivat auttaa ja rohkaista pelokasta lasta, ystävä voi olla arkailevan ihmisen tukena, joskus tarvitaan psykologia, jotta vapautuu elämää rajoittavista turhista peloista. Jumalan apu on tässäkin tilanteessa tarjolla. Hän antaa myös viisautta erottaa terveen, suojaavan pelon tällaisesta aiheettomasta pelosta.

Me selvisimme kulkukoirien kohtaamisesta säikähdyksellä – kiitos Herralle! Enkä usko kokemuksesta jäävän meille mitään koirapelkoa. Sen sijaan tapaus opetti entistä enemmän luottamaan ja turvaamaan Jumalaan. Saimme kokea todeksi sen, mitä sanotaan psalmissa 50, jae 15: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut ja sinä kunnioitat minua.”

Teksti ja maisemakuva: Tarja Dejanova

Koirakuva: Unsplash