Kolmen euron rukouskammio

Olen pitänyt päiväkirjaa lapsesta lähtien. Ostin pienen ruutuvihkon ja aloin kirjoittaa siihen tavallisia asioita. Eräs jälkeenpäin mieltäni rohkaissut merkintä on vuodelta 1959 ollessani yksitoistavuotias:

”- - luin (kirjaa) Herran sanan ääressä. Sillä minäkin tahdon päästä taivasten valtakuntaan.”

Merkintä johti myöhemmin epätavalliseen kaupankäyntiin Jumalan kanssa.

”Rakas Jumala, jos autat minua pysymään terveenä, lupaan olla sinun omasi nyt ja aina.” (1960)

Sairastuin seitsemänvuotiaana keuhkotuberkuloosiin, tämä merkintä paljastaa lapsen pelon joutua uudelleen sairaalaan. En joutunut. Unohdin kuitenkin lupaukseni Herralle. Kului toistakymmentä vuotta. Silloin Herra päätti muistuttaa minua lupauksestani. Kun sen ymmärsin, lunastin sen.

”Helluntai-iltana minut kastettiin ja liityin Jeesukseen ja Tampereen adventtiseurakuntaan.” (1972)

Jeesuksesta kertominen pelotti uskonsa alkutaipaleella olevaa nuorta miestä. Kysyin asiaa Kirjeellisen Raamattuopiston opinto-ohjaajalta, joka vastasi:

”Jos tunnet halua kertoa Jeesuksesta, tee se empimättä. Todista kuitenkin maltillisesti, ystävällisesti ja ilman kiihkoa.” (1972)

Tästä viisaasta neuvosta tuli olemaan hyötyä läpi elämän.

Lapsena en ajatellut päiväkirjamerkintöjen tulevan tavakseni. Niin on kuitenkin käynyt – merkintöjä on kertynyt 67 vuoden ajalta ja jatkuu yhä. Joskus väittelen Ullan kanssa, milloin se ja se asia tapahtui – silloin päiväkirja toimii tuomarina ja muistuttaa arjen ohikiitävistä hetkistä.

Ihmisen vanhetessa taipumus unohtaa asioita lisääntyy. Tähän on yksinkertainen lääke, kynä ja vihko, joiden avulla voi palata  elämänsä merkittäviin hetkiin, kuten vuosiin, jolloin työskentelin Adventtikirkon kotilähetystyössä.

”Kirjaevankelistan työ on toistuvaa, monasti usean viikon kestävää eroa perheestään. Kotiin on kiva palata kokemuksien kanssa ja kertoa niistä sekä perheelle että seurakunnassa.” (1982)

Päiväkirjan kirjoittamista voi verrata raamatulliseen käytäntöön merkitä muistiin Jumalan suuret teot. Niinpä israelilaisilla oli tapana pystyttää jälkipolville muistomerkkejä suurten tapahtumien johdosta. Samoin päiväkirja toimii modernina ”Eben Ezer -avunkivenä” (1. Sam. 7:12). 

”Kesäjuhlilla minut ja kolme muuta vihitään Suomen Adventtikirkon pastoriksi.” (2000)

Päiväkirjasta voi tulla kuin kirjallinen rukouskammio, jossa saa olla Jumalan edessä aito ilman rooleja tai suodatinta. 

Vihko maksaa noin kolme euroa ja mahtuu takin taskuun.

Eläkkeelle siirtymiseni tunnelma oli ainutkertainen kokemus:

”Ensimmäinen päivä ”vapaaherrana” 46 työvuoden jälkeen! Kyllä nauratti.”

Kun kirjoitan tapahtumia paperille tai tietokoneelle, ne siirtyvät pois pään sisältä fyysisiksi lauseiksi. Niinpä tutkimusten mukaan vaikeiden tunteiden purkaminen paperille – niin sanottu terapeuttinen kirjoittaminen (expressive writing) – rauhoittaa stressiä alentaen kehon kortisolitasoja. Terveyshyödyt ovat ilmeiset ja kristitylle mahdollisuus hoitaa itseään hengellisesti. 

Ei ole väliä, kuinka paljon tai miten hyvin kirjoittaa.

Minun päiväkirjani ei ole kaunokirjallinen mestariteos. En käytä korulauseita, eikä Jumala arvostele kielioppiani. Kirjoitan vain silloin, kun tunnen siihen tarvetta – joskus vain kerran viikossa tai harvemmin. Merkintä voi olla yhden lauseen rukous, asioiden listaaminen ranskalaisilla viivoilla tai muutama asia, joista on kiitollinen tällä viikolla – vuodessa merkintöjä voi kertyä satamäärin.

Lukuisten muuttojen hetkillä eräs apuväline on tullut tutuksi perheessämme.

”Lohjan Laamanninkadulla meitä odottaa 70 banaanilaatikkoa ja muuta irtaimistoa purettavaksi pakkauksistaan. Hommiin siis!” (2017)

Kiinnostaako sinua ajatus ”Minun päiväkirjani”? 

Mutta jos tämä ei ole sinun juttusi, ei se mitään. 

Tästä kirjoituksesta laitoin merkinnän päiväkirjaani: 

”8.10. Blogini julkaistaan tänään. Tuleekohan tykkäyksiä?”

Teksti ja kuvat: Jorma Katainen