Myöhässä?

Muistan nuorempana myöhästyneeni 2 – 3 kertaa sekä pari kertaa melkein. Varmaan tätä on tapahtunut useamminkin, mutta nämä ovat erityisesti jääneet mieleeni. Ensimmäinen kerta oli opiskeluaikana, kun perjantaina piti lähteä Helsingistä junalla Pännäisiin vanhempieni luokse Pohjanmaalle. Olin päivän opiskelujen jälkeen kotiutunut opiskelija-asuntoonija keittänyt itselleni pienen puurokattilallisen syötäväksi ennen lähtöä linja-autolla Helsingin päärautatieasemalle. Valitettavasti puuro oli liian kuumaa, ja sain vaivoin syötyä puolet annoksesta, ennen kuin hoksasin, että sopivin linja-auto oli ehtinyt lähteä – muttei hätää, ehtisin vielä seuraavallakin. Ainakin näin luulin, mutta seuraava linja-auto juuttui ruuhkaan, niin pahaan perjantai iltapäivän ruuhkaan, että olisin viimeisen kilometrin varmaan juosten päässyt liikkumaan nopeammin. Kun pääsin pois, näin että juna juuri lähti. Yritin juosta junan kiinni, mutta se ei onnistunut. Ehkä otin seuraavan junan, enkä muista oliko kyseinen junareissuni jo maksettu etukäteen nimenomaan sille junalle vai ei.

Toinen kerta (ja samanlainen parin viikon päästä) tapahtui myös Helsingissä, missä olin vieraillut Musiikki Fazerin liikkeessä ja tutkielmaani varten saanut sieltä 40 – 50 pianovihkoa tutkittavakseni (aiheena ”Luovuus pianokouluissa”). Kesti sen verran pitkään vierailla liikkeessä ja päästä jalan etenemään kohti linja-autoa, sen suuntana Perniö ja Salo, että linja-auto jo lähti edestäni matkaan. Mutta minä onnistuin tällä kertaa juoksemaan linja-auton kiinni (se pysähtyi jokaisessa risteyksessä), ja se päästi minut mukaan, seisoen silloin sopivasti pitkään punaisissa liikennevaloissa. Tämä tapahtui 80-luvun loppuvuosina - ei varmaan enää onnistuisi - ja toistui melkein samasta syystä vielä kerran (ehkä linja-auton kuljettaja jo tunnisti minut, ja päästi minut säälistä matkalle).

Viimeinen kerta tapahtui, kun olin jo työssä, 90-luvun alkuvuosina. Olin musiikkivastaavana erään Raamattuleirin aikana Kallioniemen leiritilalla Laukaassa ja lounaan jälkeen lepäsin sängyssäni odottaen seuraavan kokouksen alkamista iltapäivällä. Nukahdin vahingossa, ja heräsin kuulokkeistani kuuluvaan tasatunnin piippausääneen radiosta. Juoksin siitä suoraan ns. Peurunpirttiin, kokouspaikkaan, ja kuulin johtajan ilmoittavan ensimmäisen yhteislaulun numeron tai nimen, suuntasin kohti pianoa ja säestin laulun. Kaikki meni siis hyvin.

Samanlainen oli tapahtunut muutama vuosi aiemmin mutta täysin eri syystä: olin liikkeellä vanhalla ja isolla autolla, joka vastatuulessa kulki vain 80 kilometriä tunnissa vaikka kuinka painoin kaasua. Kun saavuin etelän suunnasta Vaasan ruotsinkieliseen harjoituskouluun, kuulin koulun kellon jo soivan seuraavan tunnin alkamiseksi. Otin nopeasti luokallisen kopioita ja marssin sisälle luokkaan heti valvovan opettajan jälkeen. Häntä ennen kaikki oppilaat olivat sinne juuri ehtineet (näin viimeiset heistä). Pidin siitä ensimmäisen ja onnistuneimman ns. harjoitustuntini musiikissa (en yhtään ehtinyt jännittää, adrenaliini kun virtasi täysillä). Eikä kukaan varmaan huomannut, että tulin viimeisenä luokkaan.

Jotenkin nämä ovat jääneet mieleeni johdatuksina, ajatuksena, että Jumala pitää huolen meistä myös ajallisesti ja valvoen, missä milloinkin olemme. Mutta voiko myöhästymisestä seurata jotain hyvää? Kyllä, jos ja kun Jumala puuttuu peliin! Äskettäin, talven jo käännyttyä kohti kevättä, kävelin nykyisessä työpaikassani alakäytävällä, kun näin kolme yläkoulun 9. luokan tytöistä istuvan siinä, kysellen minulta olinko nähnyt erään toisen opettajan. En ollut, mutta he tuntuivat kovasti kaipaavan häntä, ja soitin hänelle. Hän vastasi, että oli jo aiemmin lähtenyt kuskaamaan tyttöjen luokkakavereita kuntakeskuksen lähellä olevaan uimahalliin, ja oli juuri saapunut tai saapumassa sinne. Tein nopean päätöksen, aliarvioiden hiukan matkan keston samaan paikkaan: lähden viemään myöhästyneitä tyttöjä sinne muiden perään. Näin teimme, ja matkalla selvisi että toinen opettaja joutuisi odottamaan 8. luokan poikien valmistumista lähes puoli tuntia, myöhästyen näin omalta tunniltaan. Kun pääsin perille, vaihdoimme autoja: hän lähti kiireesti kohti kouluamme minun tavallisella autollani, ja minä jäin odottamaan poikia hänen ison autonsa vierellä (sinne kaikki mahtuisivat). Ja kestikin melko pitkään ennen kuin he olivat valmiit. Auto oli onneksi tuttu minulle, ja pääsimme turvallisesti kouluun.

Elleivät ne kolme tyttöä olisi siinä istuneet, en olisi tietenkään lähtenyt mihinkään ”kuskaamismatkaan” ollenkaan. Jolloin toinen opettaja olisi pahastikin myöhästynyt pitämältään tunnilta. Ehkä se olisi pitänyt peruuttaa kokonaan? Pidimme tätä suorastaan Jumalan johdatuksena, että näin kävi, ja ensimmäisestä myöhästymisestä (tytöt) seurasi positiivinen asia: toinen pahempi myöhästyminen vältettiin.

Pääsiäisen aikaan mietin usein, kuinka Jumalan aikataulu on ollut täydellinen. Jeesuksen syntymä, hänen julkinen toimintansa ja kuolema - ne oli ennustettu hämmästyttävän tarkasti ja tapahtuivat ajallaan, mutta me ihmiset emme olleet valmiit. Mutta Jumala on sallinut ajan kulun jatkua näin pitkään, kenties jotta sinä, minä tai joku tuttavamme vielä ehtii pelastua.

Voimme luottaa Raamatun sanomaan (Filippiläiskirje 1:6) ”ja luotan täysin siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, vie sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” Tähän kannattaa uskoa ja tarttua, niin Jumalan työ meissä on kerran pelastava meidät uuteen elämään, iankaikkisesti!

Teksti: Boris Källman

Kuvat: David. D. Simons, Catherine Lamont